.svg/1280px-Flag_of_Italy_(1861%E2%80%931946).svg.png)
.svg/1280px-Coat_of_arms_of_the_Kingdom_of_Italy_(1890).svg.png)
.svg/1280px-Kingdom_of_Italy_(1936).svg.png)
.svg/1280px-Flag_of_Albania_(1939%E2%80%931943).svg.png){kind=small}
.svg/1280px-Flag_of_Croatia_(1941%E2%80%931945).svg.png){kind=small}
.svg/1280px-Flag_of_Montenegro_(1905%E2%80%931918,_1941%E2%80%931944).svg.png){kind=small}
.svg/1280px-Flag_of_Greece_(1822-1978).svg.png){kind=small}
.svg/1280px-Flag_of_Italy_(1946%E2%80%932003).svg.png){kind=small}
Italian kuningaskunta oli yhtenäinen Italian valtio , joka julistettiin 17. maaliskuuta 1861 [5] Risorgimenton aikana Sardinian kuningaskunnan toisen vapaussodan jälkeen, jonka se taisteli Italian kansallisen yhdistymisen saavuttamiseksi, [6] ja jatkui sitten kolmannella Italian sodalla . itsenäistymisestä vuonna 1866 ja paavin valtion liittämisestä ja sitä seuranneesta Rooman valloituksesta vuonna 1870.
Alueellisen yhtenäisyyden loppuun saattaminen tapahtui kuitenkin vasta Italian neljänneksi vapaussodaksi pidetyn ensimmäisen maailmansodan lopussa 4. marraskuuta 1918 (päivänä Victory Bulletin -lehti, joka ilmoitti, että Itävalta Unkarin valtakunta antautui " Italialle " Padovan lähellä sijaitsevassa Villa Giustissa allekirjoitetun aselevon perusteella . Myöhemmin vuonna 1919 solmitulla Saint-Germain-en-Layen sopimuksella Italia täydensi kansallista yhtenäisyyttä Trenton , Triesten , Istrian ja osan Dalmatiasta liittämisellä ..
Vuodesta 1861 vuoteen 1946 se oli Albertinan perussääntöön perustuva perustuslaillinen monarkia , jonka Savoylainen Carlo Alberto myönsi vuonna 1848 Sardinian kuningaskunnan alamaisilleen ennen kuin luopui kruunusta seuraavana vuonna. Osavaltion huipulla oli kuningas, joka tiivisti itsekseen kolme lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomioistuinvaltaa, vaikka niitä ei käytettykään ehdottomalla tavalla. [7] Tätä hallitusmuotoa vastustivat tasavallan reuna-alueet (sekä internacionalistit ja anarkistit), ja se johti pääasiassa kahteen tunnettuun tapahtumaan: Pietro Barsantin (jota pidettiin Italian tasavallan ensimmäisenä marttyyrina ) ampuminen.[8] ja anarkistisen uskon Giovanni Passannanten hyökkäys.
Italian kuningaskunnan aikana perustettiin toistuvasti siirtomaaomaisuutta , joka sisälsi dominioita Itä-Afrikassa , Libyassa ja Välimeren alueella sekä toimiluvan Tientsinille Kiinassa. Italian kuningaskunta osallistui kolmanteen itsenäisyyssotaan , useisiin siirtomaasotiin ja kahteen maailmansotaan.
Vuonna 1946 Italiasta tuli tasavalta, ja samana vuonna sille annettiin perustuslaki , jonka tehtävänä oli laatia tasavaltavaltion korkeimman lain arvoinen perustuslaki , jolla korvataan siihen asti voimassa ollut Albertinen perussääntö. Muutos nykyiseen institutionaaliseen rakenteeseen tapahtui 2. ja 3. kesäkuuta pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, joka hyväksyi Italian tasavallan syntymisen. Italian tasavalta hyväksyi 1. tammikuuta 1948 uuden perustuslain .
Historia
Italian yhdistyminen
Toinen vapaussota
Italian yhdistymisprosessi , jota vuoden 1848 kansannousut tehostivat ja Sardinian kuningaskunnan tappio ensimmäisessä vapaussodassa hidasti , uusiutui porvariston ja hahmon historiallisen oikeiston edustaman liberaalin aristokratian painostuksesta. Cavourin kreivi Camillo Benso, joka vuonna 1852 sopimuksen ansiosta Urbano Rattazzin historiallinen vasemmisto onnistui muodostamaan ensimmäisen hallituksensa kuningas Vittorio Emanuele II :n puolesta . [9]Yhdistämisen saavuttamiseksi Cavour piti tarpeellisena vahvistaa liittoa Napoleon III :n Ranskan kanssa taistelemalla hänen rinnallaan Krimin sodassa , joka alkoi vuonna 1853 ja päättyi vuonna 1856 liittouman voittoon ja Pariisin kongressiin . [10]
Ranskan läheisyys mahdollisti Cavourin tapaamisen Napoleon III:n kanssa yönä 20. ja 21. heinäkuuta 1858 välisenä yönä sopiakseen Italian niemimaan tulevasta geopoliittisesta rakenteesta, mitä määritellään Plombièresin sopimuksiksi . Ranskan ja Piemonten liiton Itävallan valtakuntaa vastaan käymän hypoteettisen sodan jälkeen Sardinian kuningaskunta olisi saanut Lombard-Veneton kuningaskunnan , Emilian herttuakunnat ja paavillisen Romagnan , yhdistäen ne Savoy -dynastian alaisuuteen Ylä-Italian kuningaskunnassa. Ranska olisi saanut Savoian herttuakunnan , Nizzan kaupunginkun taas hän olisi luonut vaikutuksensa alaisena valtion Keski-Italiaan, joka koostuisi Toscanan suurherttuakunnasta ja jäljellä olevista paavinvaltion provinsseista , lukuun ottamatta Roomaa, joka menisi paaville; samanlainen kohtalo olisi koskettanut Kahden Sisilian kuningaskuntaa . [11]
Toisen vapaussodan syttyessä hanke kuitenkin tuhoutui Napoleon III:n yksipuolisen päätöksen takia poistua konfliktista ( Villafrancan aselepo ), jolloin Sardinian kuningaskunta sai hankittua vain Lombardian , ei koko Lombardian kuningaskuntaa. Veneto sopimusten mukaan.
Aselevon jälkeen suunnitelma kolmeen kuningaskuntaan jaetun Italian niemimaan luomiseksi epäonnistui sekä Emiliassa, Romagnassa ja Toscanassa puhjenneiden kapinoiden, Garibaldin, mazzinilaisten vastustuksen että myös kahden Sisilian kuninkaan Francis II: n vastustuksen vuoksi. joka hylkäsi vuonna 1859 Sardinian kuningaskunnan ehdotuksen liittoutumisesta yhteisen hyökkäyksen paavinvaltiota vastaan, koska se ei halunnut hankkia paaville kuuluvia alueita. [12]
Savoijlaisen Vittorio Emanuele II: n hallituskauden ajanjaksoa, joka ulottuu 1859-1861, kutsutaan myös Vittorio Emanuele II:n kuningasvalitoksi . Itse asiassa vuonna 1860 Parman ja Piacenzan herttuakunta , Modenan ja Reggion herttuakunta , Toscanan suurherttuakunta ja paavillinen Romagna äänestivät kansanäänestyksen puolesta liittovaltion kanssa. Samana vuonna Tuhannen retkikunnan voiton myötä liitettiin kahden Sisilian kuningaskunnan alueet ja Piemonten väliintulon myötä Marche , Umbria , Benevento ja Pontecorvo poistettiin paavinvaltiosta.. Kaikki nämä alueet liitetään virallisesti kuningaskuntaan kansanäänestysten kautta, parlamentti on ratifioinut ne ja julkaistaan kuningaskunnan virallisessa lehdessä nro 306 26. joulukuuta 1860. Napoleon III:n Ranskan pyynnöstä vastineeksi saadusta sotilaallisesta avusta itävaltalaisia vastaan Sardinian kuningaskunta myönsi Nizzan kreivikunnan ja Savoian herttuakunnan .
Vittorio Emanuele II (1861-1878)
Italian kuningaskunnan julistaminen
Uusi edustajainhuone hyväksyi 21. helmikuuta 1861 lain, jolla Vittorio Emanuele II otti Italian kuninkaan tittelin ottamalla itselleen ja seuraajilleen arvonimen. [13] Laki, annettu 17. maaliskuuta 1861, n. 4671, joka julkaistiin Italian kuningaskunnan virallisessa lehdessä 17. maaliskuuta 1861 [14] (muodollisesti kuitenkin Sardinian kuningaskunnan laki ), sallii Savoyardin hallitsijan ottavan kuninkaan arvonimen . [15]
Vedos vuodelta 1860, jossa esitetään Garibaldin kritiikki vuoden 1860 tilanteesta: Garibaldi pitelee arkkia kansallisen aseistuksen, Rooman ja Venetsian vapauttamisen ja Napolissa annettujen säädösten aiheista, maassa lepää kaksi arkkia Nizzan ja Savoian nimillä , kolme Haavoittunut Garibaldini kääntää selkänsä tanssivalle porvarille ja huomattavalle ryhmälle, kommentoi sanomalla: "Kuorojohtaja on vaihtunut, mutta musiikki on samaa"
Institutionaalisesta ja oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna se omaksui Sardinian kuningaskunnan rakenteen ja säännöt, ja se oli itse asiassa de jure perustuslaillinen monarkia vuoden 1848 Albertinan perussäännön kirjeen mukaan . Kuningas nimitti hallituksen, joka oli tilivelvollinen suvereenille eikä parlamentille; kuningas säilytti myös etuoikeudet ulkopolitiikassa ja valitsi tavan mukaan sotilasministerit (sota ja laivasto).
Äänioikeus myönnettiin Piemonten vuoden 1848 vaalilain mukaan väestönlaskennan perusteella; Tällä tavalla äänioikeutettujen osuus väestöstä oli vain 2 prosenttia. Uuden järjestelmän perusta oli siksi erittäin kapea, mikä teki siitä suuren haurauden. Palattuaan vuoteen 1861 , Italian kuningaskunta määriteltiin yhdeksi Euroopan suurimmista valtioista , ainakin väestön ja pinta-alan suhteen (22 miljoonaa259 320 km² ), mutta sitä ei voitu pitää suurvallana lähinnä sen taloudellisen ja poliittisen heikkouden vuoksi. Menneisyydestä perityt taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset erot estivät yhtenäisen valtion rakentamista.
Nopeassa modernisaatiossa mukana olevien perinteisesti teollistuneiden alueiden (erityisesti suurkaupungit ja entiset pääkaupungit) rinnalla oli staattisia ja arkaaisia tilanteita, jotka koskivat ennen kaikkea erittäin laajaa Italian maatalous- ja maaseutumaailmaa. Kansanjoukkojen ulkopuolisuus yhtenäisvaltakunnalle paljastui sarjassa kapinoita, kapinoita aina laajalle levinneeseen sissisotaan yhtenäishallitusta vastaan, niin sanottua rosvoa vastaan , joka vaikutti pääasiassa eteläisiin provinsseihin ( 1861-1865 ) , joihin osallistui. suuri osa vastasyntyneestä armeijasta armottomassa sorrossa, niin että monet pitävät sitä todellisena sisällissotana.
Etenkin tämä jälkimmäinen tapahtuma oli yksi niin sanotun eteläisen kysymyksen varhaisimmista ja traagisimmista puolista . Toinen haurauden elementti muodostui katolisen kirkon ja papiston vihamielisyydestä uutta liberaalia valtiota kohtaan, vihamielisyydestä, jota ruokkii Rattazzi-laki , jonka oli määrä vahvistua vuoden 1870 jälkeen Rooman valloituksella ( Rooman kysymys ).
Historiallisen oikeiston hallitukset
Näihin vaikeuksiin selviytymiseen löydettiin historiallinen oikeisto , Cavourin perillinen ryhmä, liberaali-maltillisen porvariston ilmentymä. Sen edustajat olivat pääasiassa suurmaanomistajia ja teollisuusmiehiä sekä sotilaita ( Ricasoli , Sella , Minghetti , Spaventa , Lanza , La Marmora , Visconti Venosta ).
Oikeistolaiset kohtasivat maan ongelmat energisen ankarasti: he laajensivat Piemonten lainsäädäntöjärjestelmät koko niemimaalle (prosessi nimeltä "Piemontesizzazione"); he omaksuivat erittäin keskitetyn järjestelmän jättäen syrjään paikallisen autonomian (Minghetti), elleivät federalismin hankkeet; he sovelsivat kulutushyödykkeisiin kovaa veroa, kuten maaveroa, jonka maksavat ennen kaikkea vähemmän varakkaat luokat, korvatakseen valtavan budjettivajeen. Ulkopolitiikassa historiallisen oikeiston miehet uppoutuivat yhtenäisyyden loppuun saattamisen ongelmiin; Veneto liitettiin Italian kuningaskuntaan kolmannen vapaussodan jälkeen .
Mitä tulee Roomaan, oikeisto yritti ratkaista ongelman diplomaattisin keinoin, mutta joutui kohtaamaan paavin , Napoleon III : n ja vasemmiston opposition kanssa , jotka yrittivät ottaa kapinan polun ( Garibaldin yritykset 1862 ja 1867 ). Vuonna 1864 Ranskan kanssa tehtiin syyskuun sopimus , joka velvoitti Italian siirtämään pääkaupungin Torinosta toiseen kaupunkiin; valinta osui Firenzeen , mikä herätti Torinesin (Torinon verilöyly ) vastustusta. Vuonna 1870 , kun Porta Pia rikottiin, Rooman valloitti joukko bersaglieriä, ja siitä tuli Italian pääkaupunki seuraavana vuonna. Paavi, joka piti itseään pahoinpideltynä, julisti itsensä vangiksi ja käynnisti vihamielisiä hyökkäyksiä Italian valtiota vastaan, mikä yllytti vastaukseksi vasemmiston yhtä kiivaaseen sekularistiseen ja antiklerikaaliseen kampanjaan. Hallitus säänteli yksipuolisesti kirkon ja valtion välisiä suhteita takauslailla ; paavi hylkäsi lain ja tosiasiallista tilannetta huomioimatta kielsi katolilaisia osallistumasta valtakunnan poliittiseen elämään kaavan "ei valittu eikä valitsijamies" ( non expedit ) mukaan.
Saavutettuaan ylivoimaisen enemmistön vuoden 1861 vaaleissa oikeisto näki kannatuksensa vähitellen vähentyvän säilyttäen samalla enemmistön. Vuonna 1876 valtion budjetti oli tasapainossa, mutta vakavat ongelmat jäivät pöydälle: väestön ja instituutioiden välinen kuilu, taloudellinen ja sosiaalinen jälkeenjääneisyys, alueellinen epätasapaino. Parlamentin äänestys johti Marco Minghettin hallituksen kaatumiseen ja pääministerin viran siirtämiseen historiallisen vasemmiston johtajalle Agostino Depretisille . Eräs aikakausi päättyi: vain muutamaa kuukautta myöhemmin Vittorio Emanuele II kuoli ja Umberto I seurasi häntä valtaistuimelle .
Umberto I:n hallituskausi (1878-1900)
Historiallisen vasemmiston hallitukset
Depretis muodosti hallituksen, joka vasemmiston tuen lisäksi, johon hän kuului, luotti myös oikeiston osan tukeen, joka oli myötävaikuttanut Minghettin hallituksen kaatumiseen. Hallitustoiminnassaan Depretis pyrki aina yksittäisissä asioissa laajaa lähentymistä opposition sektoreiden kanssa, mikä synnytti transformismin ilmiön .
Vuonna 1876 vasemmisto osallistui vaaleihin protektionistisella ohjelmalla. Hän puhui vaatimuksista historiallista oikeistoa vastaan. Euroopan talouskriisin (1873) myötä työläisten kurjuus lisääntyi; tämä aiheutti ensimmäiset maatalouslakot. Protektionismi johti valtion väliintuloon, lisättyihin tulleihin, mikä rajoitti tuontia ja suosi sisäkauppaa. Hallituksen kiinnostus kääntyi alan vahvistamiseen: valtion kannustimien ja protektionismin ansiosta Terni Steelworks syntyi vuonna 1884 ja Ernesto Breda Mechanical Construction Company vuonna 1886; kehitetty infrastruktuuri; teollisuustuotanto kasvoi.
Italian hallituksen pakkomielle oli saada maa riittävään asemaan kansainvälisellä tasolla; tästä syystä Rubattino Company osti Assab Bayn vuonna 1882 , josta Itä-Afrikan siirtomaaseikkailu myöhemmin lähti. Historiallinen vasemmisto yritti parantaa väestön elinoloja: vuoden 1877 Coppinon lailla vahvistettiin oppivelvollisuus ja vuoden 1882 vaalilain uudistuksella äänioikeus laajennettiin kahdeksi ensimmäiseksi kouluvuodeksi käyneille. o maksanut vähintään 20 liiraa vuosittaisia veroja.
Depretis aloitti myös sarjan niemimaan talonpoikien elinoloja koskevia tutkimuksia, joista tunnetuin oli Jacinin tutkimus . Nämä aloitteet paljastivat suuren kurjuuden ja huonot hygieniaolosuhteet ; lapsuus oli usein kurkkumätäen uhri , kun taas aikuiset kärsivät pellagrasta aliravitsemuksesta . Valtion taloutta kuitenkin hajauttivat siirtomaapolitiikka ja teollisuusrahoitus: uusia koulurakenteita ei rakennettu, ei myöskään korjauksia tai maatalouden parannuksia. 1800-luvun viimeisinä vuosina kuningaskuntaa vaivasi joukkomuutto, jonka aikana miljoonat talonpojat muuttivat Amerikkaan .ja muissa Euroopan maissa.
Tänä aikana Italia otti kuitenkin myös ratkaisevan askeleen eteenpäin lähestyessään nykyaikaisempia maita. Alkoi nopean teollistumisen kierre ; työläisliike perustettiin ; talous kehittyi protektionististen toimien sekä valtion ja joidenkin tärkeiden pankkien ( Banca Commerciale Italiana , Credito Italiano ) myöntämien lainojen ansiosta . Teollistumisen vahvuudet olivat terästeollisuudessa (alan työntekijöiden määrä kasvoi 15 000 :sta 50 000:een vuosina 1902-1914) ja uudessa vesivoimateollisuudessa .. Jälkimmäinen näytti ratkaisevan yhden Italian heikkoudesta, sillä maalta puuttuu välttämättömiä raaka-aineita, kuten hiiltä ja rautaa . Alppien järvien ja jokien vettä käyttämällä oli mahdollista saada energiaa ilman ulkomaista riippuvuutta hiilen ostoon: vesivoiman tuotanto nousi vuosina 1900-1914 100 miljoonasta 4 000 miljoonaan kWh :iin .
Tekstiiliteollisuus säilytti merkittävän aseman sekä kotimaisilla että kansainvälisillä markkinoilla myydyillä tuotteilla . Mekaaninen teollisuus alkoi vakiinnuttaa myös kuljetusalalla (autot, junat) ja työstökoneilla. Siitä huolimatta taloudessa säilyi vahva epätasapaino maan pohjoisosan, teollistuneen ja modernin, sekä etelän, takapajuisen ja pääasiassa maatalouden välillä. Modernisaatio ilmeni myös poliittisen elämän ja yhteiskunnallisen konfliktin muodoissa. Vuonna 1892 Italian sosialistisen puolueen perusti Genovassa Filippo Turati , joka oli työväenliikkeen tärkein referentti fasismin tuloon asti .
Sisiliassa tapahtui vuoden 1890 jälkeen suuri kansan mielenosoituksen räjähdys, ja tuhannet talonpojat taistelivat saaren talouden köyhdyttävän kriisin vuoksi maatalouden uudistuksen puolesta . Francesco Crispin johtama hallitus määräsi Sisilian sotilaallisen miehityksen ja tuomitsi ammattiliittojen johtajat. Itse asiassa Francesco Crispin kanssa , joka otti pääministerin viran Depretisin kuoleman jälkeen vuonna 1887, vasemmisto otti autoritaarisen käänteen yrittäessään lujittaa siirtomaaomaisuutta ja laajentaa niitä koko Etiopiaan ; kehittää sisämarkkinoita suosimalla vientiä uusille markkinoille. Todellisuus oli kuitenkin hyvin erilainen kuin Crispin projekti.
Ennen kaikkea taloudellisen ja poliittisen vallan voimakas yhteenotto (muistakaa myös Banca Romanan skandaali ) lamautti maan ja erityisesti etelän kehityksen. Jotkut taloustieteilijät uskovat, että talous oli tänä aikana "keinotekoinen prosessi", joka oli taloudellisen statismin eikä vapaan yksityisen yrityksen tuottama. Historiallisen vasemmiston hallitus päättyi vuonna 1896, kun Crispi erosi, muutama kuukausi sen murskaavan Italian tappion jälkeen Aduassa , jossa laskettiin noin viisituhatta kuolemantapausta. Italian siirtomaa-aloite ei ollut muuttanut maan asemaa kansainvälisellä näyttämöllä.
Ulkopolitiikka ja liitto keskusimperiumien kanssa
Vuonna 1878 Wienissä sovittu Euroopan tasapaino oli vaarassa horjua Venäjän ja Turkin sodan lopputuloksesta ja sitä seuranneista rauhansopimuksista, jotka saivat Venäjän vaikutuspiirin kasvamaan Balkanin niemimaalla. Tästä huolissaan liittokansleri Bismarck kutsui kiireellisesti koolle konferenssin Berliiniin , johon osallistui Italian kuningaskunnan edustajana ulkoministeri Luigi Corti . [16] [17] Tämän kongressin jälkeen Venäjän keisarikunta näki käytännössä mitätöineen sopimuksella saadut edut, ja Bosnia-Hertsegovina annettiin Itävalta-Unkarille , Englannille .Kyproksen saari ja Ranska vakuuttivat tukensa Tunisian miehitykselle . [18]
Italia ei saanut minkäänlaista etua ja sitä seurannut pettymys oli suuri; mutta seuraukset olivat vielä vakavammat, ensinnäkin Tunisian valloitus vuonna 1881 Ranskan toimesta. [18]
|
"Toinen italialainen toivo oli katkennut äkillisesti, Tunisia, joka on vastapäätä Sisiliaa, jonka hänen lapsensa olivat melkein asuttaneet ja joka näytti kuuluvan hänelle toiminta-alueena Afrikassa ja hänen oman turvallisuutensa vuoksi Välimerellä. [...] ja silti Italia ei voinut olla närkästynyt ja huutaa, ei edes [...] ajatella sotaa Ranskaa vastaan. [19] " |
Nyt Alppien ylittävän tasavallan Sisilian läheisyys muodosti vakavimman uhan Italian alueelle ja pääasiallisen vastustaja kuningaskunnan etujen kannalta. [18] Ranskaa kohtaan luotiin pelon tunne, joka varjosi vanhan vihan Wieniä kohtaan huolimatta siitä, että se vielä miehitti Italian maita. [20] Niinpä Valtakunta lähti etsimään paikkaansa eurooppalaisten valtojen joukosta, josta se olisi vahvempi, sitä vahvempi olisi sen liittolainen; näin hän katsoi Itävalta-Unkarin liittoutuneeseen Saksaan. 20. toukokuuta 1882 solmittiin kolmoisliiton ensimmäinen sopimus, luonteeltaan puolustussopimus .viiden vuoden arvo, joka uusittiin ensimmäisen kerran 20. helmikuuta 1887 , vaikka allekirjoitettiin kaksi erillistä kahdenvälistä Italian ja Itävallan sekä Italian ja Saksan välistä sopimusta, jotka vahvistivat allekirjoittajien sitoumuksen ylläpitää " status quo " Balkanilla . [20] Viimeisin sopimus uusittiin 5. joulukuuta 1912 kahden muun aiemman uusimisen jälkeen.
Kriisi vuosisadan vaihteessa
Vuosisadan viimeisinä vuosina hallitus vastasi uuteen lakkoaaltoon ankarilla sorroilla, joiden huipentuma oli Milanon mellakoissa toukokuussa 1898 , kun kenraali Bava Beccaris avasi tulen leipää ja työtä vaativaa joukkoa kohti. Piiritystilan julistamisen myötä poliisi pidätti sosialistijohtajat, sulki oppositiolehdet ja työväenpuolueiden päämajat.
Italian tilanne joutui sitten vaikeaan siirtymävaiheeseen. Oli olemassa vaara, että taantumuksellinen hallitus voittaa. Anarkisti Gaetano Brescin vuonna 1900 Monzassa toteuttama hyökkäys, jossa kuningas Umberto I kuoli, teki tilanteesta entistä jännittyneemmän. Toisaalta useat teollisuusporvariston ja vasemmistopuolueiden (sosialistit, republikaanit ja radikaalit) miehet tavoittelivat demokraattista muutosta. Tämä tapahtui vuonna 1901, kun uusi kuningas Vittorio Emanuele III uskoi pääministerin viran Giuseppe Zanardellille , liberaalille , joka oli puhunut sortoa vastaan.
Italian talous 1800-luvulla
Italian 1800-luvun talouteen vaikuttivat liian lyhyeksi ajaksi valloitettu kansallinen yhtenäisyys , eri alueiden poliittis-taloudelliset ristiriidat, maan pohjoisen ja etelän väliset voimakkaat sosioekonomiset erot , joista esimerkkejä myöhemmin. niin sanotussa eteläisessä kysymyksessä sekä Euroopan muuttuneesta geopoliittisesta rakenteesta vuoden 1870 jälkeen.
Nyt valmistumassa olevien eri alueiden välisten sisäisten yhteyksien lisäksi Italia yhdistettiin Ranskaan ja Keski-Eurooppaan . Kaikki tämä mahdollisti todellisten kansallisten ja kansainvälisten markkinoiden kehittymisen, vaikka sisämarkkinoiden köyhyys olikin este niiden kehitykselle.
Vittorio Emanuele III:n hallituskausi (1900-1946)
Sotaa edeltävä aika
.jpg/1280px-Vittorio_Emanuele_III_(c._1924-1934).jpg)
Vittorio Emanuele syntyi Napolissa 11. marraskuuta 1869 Umberton ja Margherita di Savoian pojana . Vuonna 1896 hän meni naimisiin Elenan Montenegron kanssa ja nousi valtaistuimelle vuonna 1900 , kun hänen isänsä murhattiin. Uudistuspolitiikan edistäjänä hän tuki Giuseppe Zanardellin ja Giovanni Giolitin poliittista toimintaa . Hän kannatti vuonna 1911 Libyan hyökkäystä , jota edelsi suuri propagandakampanja .
Vuosia 1901-1913 hallitsi valtiomies Giovanni Giolitti : liberaalin valtion modernisointi yhdessä ensimmäisten sosiaalisten uudistusten kanssa, jotka syntyivät positiivisen suhteen ilmapiirissä hallituksen ja sosialismin maltillisten sektoreiden välillä , oli tunnusomaista piirrettä. . Sosialistipuolueen riveissä vallitsivat uudistusmieliset kannat, mikä sijoitti maksimalistisen siiven vähemmistöön., puolustaa sosiaalista ja poliittista konfliktia ilman sovittelua. Käännekohta sosialistipuolueessa oikeutettiin Giolitin poliittisella linjalla, jolle oli tunnusomaista uusi hallituspuolueen asenne työelämän konflikteissa jättäen ne asianosaisten, teollisuuden ja työläisten, ratkaistavaksi.
Ensimmäiset Etelä-Italian kehitystä koskevat erityislait juontavat juurensa Giolitin johtamien hallitusten ajalta, ja niissä keskityttiin yrityksille myönnettävien korkoluottojen periaatteeseen ja jotka koskivat Basilicataa , Calabriaa, Sisiliaa, Sardiniaa ja Napolia: jälkimmäisessä tapauksessa oli mahdollista saada nopeasti valmiiksi Bagnolin rauta- ja teräskeskus . Toinen tärkeä hanke johti rautateiden kansallistamiseen, jonka parlamentti hyväksyi vuonna 1905, mikä nosti Italian muiden Euroopan maiden rinnalle kehityksen kannalta olennaisella alalla. Vuonna 1912 lailla työntekijöiden työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeiden rahoittamisesta otettiin käyttöön nykyaikainen sosiaalilainsäädäntö Italiassa.
Giolitti-aikakautta leimasi voimakas talouskasvu, joka johti teollisuuden huomattavaan kehitysvauhtiin, minkä seurauksena monien italialaisten tulot kasvoivat. Yhtä korkeat muuttoindeksit ulkomaille (noin 8 miljoonaa italialaista lähti maasta kymmenessä vuodessa) vahvistivat kuitenkin syvälle juurtuneen epätasapainon pohjoisen ja etelän sekä kaupungin ja maaseudun välillä. Saksan kanssa liittoutunut Italia, jonka siirtomaatavoitteita Iso-Britannia ja Ranska vastustivat, löysi tekosyyn toimia kolmoisliiton (Saksa, Italia, Itävalta-Unkari) rajoitusten ulkopuolella.
Kampanjan kannalla olivat suuret finanssiryhmät, kuten Banco di Roma ja Banca Commerciale, sekä nationalistisen virran edustajat. Sitä vastaan olivat sosialistit ja jotkut demokraattisen liikkeen edustajat. Turkin sodanjulistuksen jälkeen 29. syyskuuta 1911 , kenraali Carlo Canevan 100 000 miestä miehittivät lokakuussa Cyrenaican ja Tripolitanian ja julistivat ne Italian alueiksi 5. marraskuuta.
Toukokuussa 1912 italialaiset joukot miehittivät Rodoksen ja Dodekanesian kenraali Giovanni Ameglion käskyn alaisina . Turkki, joka ei kyennyt vastaamaan tehokkaasti Italian liikkeisiin, hyväksyi Lausannen rauhassa (18. lokakuuta 1912 ) vahvistetut ehdot, joissa todettiin, että Italian tulee vetää joukkonsa Egeanmeren saarilta, kun taas Turkki luovutti Libyan Italian hallitukselle. . Koska Turkki kieltäytyi luovuttamasta Libyaa, Italia ei vetänyt joukkoa pois Dodekanesasta , jossa se pysyi ensimmäisen maailmansodan ajan.
Vuonna 1923 Lausannen sopimuksella Dodekanesian ja Rodoksen alueet virallisesti määrättiin Italialle; ne pysyisivät sen siirtomaina vuoteen 1945 asti .
Suuri sota ja rauhansopimukset
Italia vuodesta 1924 toiseen maailmansotaan , Venezia Tridentinan ja Venezia Giulian kanssa ( Triesten , Gorizian , Polan , Fiumen ja Zaran maakunnat )
Itävalta-Unkarin toiminta Serbiaa vastaan oli Italian etujen vastainen, mutta Rooma myönsi myös hypoteesin tarjota liittolaiselle tukea Serbiaa vastaan vastineeksi alueellisesta korvauksesta kolmoisliiton sopimuksen VII artiklan mukaisesti. Rooman osalta näiden alueellisten maksujen oli koostuttava Habsburgien valtakunnan Italian maakunnista, erityisesti Trentinosta. Saksan painostuksesta Habsburgien hallitus myönsi VII artiklan italialaiselle tulkinnalle legitiimiyden, mutta asetti palkkion tunnustamisen ehtona Italian osallistumiselle sotaan. Lisäksi Habsburgien hallitus torjui jyrkästi ajatuksen, että korvaus voisi koostua sen valtakuntansa alueista (kuten Trentino). Tämä sai Italian hallituksen vakuuttuneeksi siitä, että myönnetyt korvaukset eivät oikeuttaisi sotaponnisteluja eivätkä vakuuttaisi Italian yleistä mielipidettä mahdollisuudesta käydä sotaa Wienin ja Berliinin kanssa. Myös siksi, että Italia ei ollut suurelta osin valmistautunut kohtaamaan suuria konflikteja. Puolueettomuus johtui siis tilanteesta, jossa Italialla oli paljon riskejä ja vähän hyötyä osallistuessaan sotaan Wienin ja Berliinin rinnalla.[21]
Vuonna 1915 Vittorio Emanuele III osoitti jälleen kerran sotaan Ison-Britannian , Ranskan ja Venäjän rinnalla . Ensimmäisen maailmansodan syttyessä hän meni henkilökohtaisesti päämajaan Venetoon , vaikka komennossa oli Luigi Cadorna , jättäen kuningaskunnan luutnenssin setänsä Tommasolle, Genovan herttualle. Vuoteen 1917 asti tilanne rintamalla oli vakaa, ja kummallakin puolella oli hyvin vähän valloituksia ja kymmeniä tuhansia uhreja.
Kuitenkin lokakuussa 1917 voimakas shokki sodalle Italian rintamalla: Caporetton tappio . Italian poliittiselle ja sotilaalliselle organisaatiolle se oli vallankumous: armeijan komento uskottiin Armando Diazille ("Voiton herttua") ja Paolo Bosellin johtama hallitus pakotettiin eroamaan. Hänen tilalleen tulee välittömästi Vittorio Emanuele Orlando , joka sitten osallistuu Pariisin rauhankonferenssiin , jonka ansiosta Italia sai Trentino-Alto Adigen , Triesten , Gorizian , Istrian , Zaran ja saaretCarnaro , Lagosta , Cazza ja Pelagosa .
Kuningaskunta kahden maailmansodan välillä
Italiassa rauhan paluu paljasti talousjärjestelmän haurauden, jota kutsuttiin siirtymään sotatuotantoon siviilituotantoon: räjähdysmäisesti kasvava julkinen velka, inflaatio ja työttömyys olivat konfliktin perintöjä. Myytti " silvotusta voitosta " hiipi yleiseen mielipiteeseen , kun Dalmatian ja Fiumen luovutus Italialle evättiin rauhankonferenssissa kansojen itsemääräämisperiaatteen perusteella . Valtuutettujen ministerien Vittorio Emanuele Orlandon ja Sidney Sonninon , jotka huhtikuussa 1919 hylkäsivät Pariisin konferenssin protestina, tekemä katkeamisele oli hyödytön., paitsi palata pian sen jälkeen allekirjoittamaan lopulliset sopimukset, joissa Trento, Trieste ja Istria tunnustettiin Italialle. Pettymyksen ilmapiirissä nationalisteilla oli hyvä peli saada protesti kuulluksi ja kehua Fiumen miehitystä syyskuussa 1919 runoilija Gabriele D'Annunzion johtamien vapaaehtoisten toimesta ja kapinallisten armeijajoukkojen tukemana.
Vuodesta 1919 alkaen maaseudun tehdastyöläiset ja maataloustyöläiset alkoivat lakkoa vaatiakseen palkankorotuksia ja parempia elinoloja; mutta kutsu sosialistiseen vallankumoukseen vaikutti myös niissä, Leninin Venäjällä meneillään olevan esimerkin mukaisesti alkoi punainen kaksivuotiskausi . Ammattiliittojen ja sosialistipuolueen johtamasta kansanliikkeestä puuttui selkeä toimintalinja, koska sitä häiritsi vasemmiston jakautuminen, erityisesti maksimalistien ja reformistien välinen yhteenotto. Se saavutti huippunsa pohjoisen tehtaiden miehityksen myötä (1920) ja laski sitten nopeasti.
Samaan aikaan niinä vuosina ilmaantui uusia poliittisia muodostelmia, nykyaikaisten ideologioiden ilmaisuja. Vuonna 1919 pappi Luigi Sturzo perusti Italian kansanpuolueen kirkon suojeluksessa. Samana vuonna syntyi fasistinen liike, joka syntyi Benito Mussolinin aloitteesta parlamentin ulkopuolisena voimana nimellä Italian Fasci di Combat , kansallismielisten ihanteiden puolustajana ja antisosialistisen radikalismin kanssa; se oli suunnattu ennen kaikkea entisille taistelijalle ja keskiluokalle luottaen kommunistisen vallankumouksen (ei täysin perusteettomaan) vauhtiin. Vuonna 1921 Livornossa syntyi jakautumisesta sosialistipuolueen Italian kommunistinen puolue : Antonio Gramsci oli sen teoreettinen johtaja.
Yhteiskunnassa vallitsevat jännitteet heijastuivat instituutioihin. Kesäkuussa 1920 Giolitti palasi neuvoston puheenjohtajaksi, jonka uskottiin kokemuksen ja arvovallan avulla pystyvän ratkaisemaan poliittisia konflikteja. Hän ratkaisi Fiumen kysymyksen allekirjoittamalla Rapallon sopimuksen Jugoslavian kanssa (12. marraskuuta 1920), jossa Italia tunnustettiin Zaraksi ja Cresin , Lošinjin, Pelagosan, Lagostan ja Cazzan saareksi ja tehtiin Fiume vapaaksi kaupungiksi: sellaisena se säilyisi. vuoteen 1924 asti, jolloin Rooman sopimuksella, siirtyi Italian suvereniteettiin. Giolitin vaikeudet johtuivat sisäisestä tilanteesta, koska se kasvoi keskiluokissa ja maanomistajissa, huolestuneena sosialististen voitoista hallintovaaleissa, autoritaarisen vastauksen odotuksesta, kun taas maltillista yleistä mielipidettä vaivasi epäjärjestys ja väkivalta. työväenliikkeen mellakoiden synnyttämä niiden, jotka toivoivat laukaisevansa vallankumouksellisen tilanteen, samanlaisen kuin äskettäin tapahtui Venäjällä ja joka tapahtui noina vuosina muissa Keski- Euroopan maissa, kuten esim. Baijerin tasavallan neuvostojen tapaus .
Sasenon saaresta tuli 18. syyskuuta 1920 Italian ja Albanian välisen sopimuksen ( 2. elokuuta 1920 tehty Tiranan sopimus vastineeksi Italian Valonan vaatimuksista ) ja Kreikan kanssa tehdyn sopimuksen ansiosta osa Italiaa, joka halusi sen strategisena. sijainti Adrianmeren suulla . Niin sanotun punaisen kaksivuotiskauden (1919-1920) työläisten ja talonpoikien taistelujen jälkeen keskiluokkien, agrairien ja teollisuusmiesten reaktio kääntyi fasistiseen liikkeeseen, jonka väkivalta oli naiivista lähtökohtana. toivottua "palautusta tilaukseen".
Mussolini onnistui siten katalysoimaan sekä pikkuporvariston tähän asti turhautuneita kasvutavoitteita, jotka olivat valmiita käyttämään väkivaltaa, että koston hengen, joka oli laajalti levinnyt suurten vauraudenhaltijoiden, ennen kaikkea maatalouden, keskuudessa, ja niihin lisättiin "löysänä". koirat", monet yliopisto-opiskelijat, joita kiehtoo uskallusta kumouksellinen ja vallankumouksellinen panos sekä idealismi ja fasistinen mystiikka, ja lopuksi kaikki ne nationalistit, jotka luopuvat maksimalistiseen isänmaalliseen . Sitten alkoi fasististen vapaaehtoisten ryhmien, mustapaidat, väkivalta päämajaa sekä työväen ja sosialistisen liikkeen miehiä vastaan. Vuoden 1921 poliittisissa vaaleissa kansallisfasistinen puolueTuona vuonna perustettu järjestö sai 35 edustajaa, mikä on jopa pienempi määrä kuin sosialisteilla, mutta joka riittää merkitsemään syvästi jakautuneiden demokraattisten puolueiden tappiota.
Lokakuussa 1922 Mussolini kokosi miehensä ja järjesti heidät sotilasluonteisiin kokoonpanoihin, joiden johtoon hän asetti kvadrumviraatin, joka koostui Italo Balbosta , Cesare Maria De Vecchistä , Emilio De Bonosta ja Michele Bianchista . 27. lokakuuta 1922 mustapaidat kokoontuivat eri puolille Italiaa suuntaamaan Roomaan ( marssi Roomaan 28. lokakuuta) ja pyytämään Luigi Factan johtaman hallituksen eroa . Hän kääntyi kuninkaan puoleen julistaakseen piiritystilan ja hajottaakseen mielenosoituksen. MuttaVittorio Emanuele III vastusti ja uskoi Mussolinin tehtäväksi muodostaa uusi hallitus . Tällä tavalla Mussolini meni hallitukseen liberaalien ja kansanedustajien liittouman johdossa, joka sai enemmistön parlamentaarisessa äänestyksessä.
Kahdenkymmenen vuoden aattona Vittorio Emanuele III otti epävarman kannan fasistisen aikakauden noustessa. Mussolini, joka tuli valtaan vuonna 1922, johti nopeasti maan autoritaariseen ajautumiseen vuonna 1925 . Fasismi kesti Italiassa vuoteen 1943 asti , jolloin toisen maailmansodan aikana eri sotilasrintamilla tapahtuneiden katastrofien ja liittoutuneiden Italian hyökkäyksen lähestymisen jälkeen fasismin suurneuvosto masentui Mussolinin ja kuningas pidätti hänet.
Fasistinen siirtomaapolitiikka (1926-39)
Haile Selassien vastustaminen Italian hyökkäykselle Etiopiaan teki hänestä Time - lehden vuoden 1935 miehen .
Fasismi siirtomaavallalla puolusti Italiaa suurvaltana, jonka unelmat olivat kuitenkin jättäneet huomiotta ensimmäisen maailmansodan voittajavallat. Näin ollen fasismi pyrki alusta alkaen tavoitteenaan toteuttaa unelma Italian siirtomaavaltakunnasta. Tämä siirtomaasuunnitelma otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Libyassa, missä Italia oli ajan myötä menettänyt monien alueiden hallinnan. Siten vuosina 1926-1931 fasistinen hallinto onnistui voimakkain sortotoimin saamaan takaisin hallintaansa koko Libyan alueen, sekä rannikkoosan että sisämaan. Myöhemmin vuonna 1936 aloitettiin sota Abessiniaa vastaan kenraali Rodolfo Grazianin kampanjalla, joka valloittitaloudelliset pakotteet . Abessinian sota päättyi vuoden sisällä, mikä johti imperiumin julistamiseen 9. toukokuuta 1936 ja Vittorio Emanuele III:n nimittämiseen Etiopian keisariksi . Fasistinen Italia jatkoi sittemmin siirtomaa-alueensa laajentamista liittämällä Albanian itseensä vuonna 1939 rinnakkain Saksan muualla Euroopassa valloittaneiden valloitusten kanssa. Viimeisen liittämisen jälkeen kuningas otti myös Albanian kuninkaan tittelin .
Kuningaskunta toisen maailmansodan aikana
Italian kuningaskunta vuosina 1941–1943 Ljubljanan maakunnan ja Dalmatian kuvernöörin kanssa .
Italian siirtomaavaltakunta vuonna 1940 , suurimman laajentumisen hetkellä
Taloudellisten pakotteiden vuoksi Italia joutui epäsuotuisaan tilanteeseen, jossa Mussolini kohtasi itsevaltaisen hallinnon. Taloudellisen omavaraisuuden järjestelmä edusti osittaista ratkaisua, koska kauppa oli välttämätöntä taloudelle: ainoa kansakunta, joka halusi käydä kauppaa Italian kanssa, oli Hitlerin natsi - Saksa , jonka kanssa hän allekirjoitti terässopimuksen (22. toukokuuta 1939 , allekirjoitettu). kahden ulkoministerin Joachim von Ribbentropin ja Galeazzo Cianon tekemä sopimus, joka salli keskinäisen avun konfliktin sattuessa ja määritteli siten Rooman ja Berliinin akselin .
Vuonna 1940 Vittorio Emanuele III, vaikka henkilökohtaisesti vastusti sotaan natsi-Saksan rinnalla , ei vastustanut Mussolinin valintaa. Vuonna 1943 sota kääntyi akselille pahimmaksi, ja siksi kuningas sotilaallisten hierarkioiden painostamana erotti Mussolinin ja korvasi hänet marsalkka Pietro Badogliolla 25. heinäkuuta 1943 pidetyn fasismin suurneuvoston julistuksen jälkeen .
Heinä-elokuussa 1943 kenraali Dwight D. Eisenhower johti maihinnousua Sisiliaan : 10. heinäkuuta jotkut angloamerikkalaiset armeijat laskeutuivat saarelle, joka vapautettiin 17. elokuuta. Kuningas pidätti Mussolinin 26. heinäkuuta samana vuonna, kansallisfasistisen puolueen masentamana , vangittiin Ponzaan , sitten La Maddalenaan ja lopulta 27. elokuuta Campo Imperatorelle , missä saksalaiset vapauttivat hänet 12. syyskuuta. Hitler vei Müncheniin ja vei takaisin Italiaan, missä hän perusti 23. syyskuuta Italian sosiaalisen tasavallan (RSI) tai Salòn tasavallan .Gardajärvi ).
Sillä välin Badoglion hallituksen uusi johtaja , jonka toimeksianto alkoi virallisesti 26. heinäkuuta 1943 , johti salaisia neuvotteluja, jotka huipentuivat aselevon allekirjoittamiseen Cassibilessa ( Syracuse ) 3. syyskuuta ja ilmoitti kuningaskunnan kansalle vasta 8. syyskuuta. . Aselevon allekirjoittamisen iltana kuningas ja hallitus pakenivat Brindisiin , josta tuli hallituksen väliaikainen toimipaikka, kun taas jotkut liittoutuneiden armeijat saapuivat Tarantoon ja Salernoon . Lokakuussa saksalaiset suorittivat operaatio Achse, jolla saksalaiset joukot miehittivät Italian alueet, joita liittolaiset eivät vielä vapauttaneet, ja syyskuussa Nubifragio-operaatio , joka liitettiin Trentino-Alto Adige sekä Bellunon , Udinen , Gorizian , Triesten , Polan , Fiumen ja Ljubljanan maakunnat . 700 000 italialaista sotilasta karkotettiin Saksaan.
Ensimmäiset partisaaniryhmät muodostettiin suurimpiin kaupunkeihin, pohjoisiin laaksoihin ja Keski-Italiaan, ja Regia Marina keskittyi aselepoa noudattaen Maltalle . Lokakuun 1943 ja toukokuun 1944 välisenä aikana " Gustav Line " esti liittoutuneiden etenemisen , joka kuitenkin jatkoi kulkuaan sen jälkeen , kun saksalaiset joukot hylkäsivät Cassinon linnoituksen . 28. syyskuuta ja 1. lokakuuta 1943 välisenä aikana partisaanit taistelivat Napolissa Napolin neljän päivän ajan .
13. lokakuuta Italia julisti sodan Saksalle. Tammikuussa 1944 hallituksen väliaikainen toimipaikka siirrettiin Salernoon ; juuri tässä kaupungissa muodostettiin huhtikuussa 1944 ensimmäinen kansallisen yhtenäisyyden hallitus ja annettiin ensimmäinen asetus, jolla Salernosta, odottaessaan Rooman vapauttamista, tuli Italian uusi pääkaupunki. [22] Tammikuun 22. päivänä amerikkalaiset joukot laskeutuivat Anzioon ja 15. helmikuuta 1944 pommitukset vaurioittivat vakavasti Montecassinon luostaria . Päivä sen jälkeen , kun liittoutuneiden joukot vapauttivat Rooman (4. kesäkuuta 1944 ), Vittorio Emanuele IIIhän nimitti poikansa Umberto II :n (tuleva "toukokuun kuningas") valtakunnan luutnantiksi (5. kesäkuuta 1944), turhaan yrittäessään viivyttää kruunusta luopumisen hetkiä niin paljon kuin mahdollista .
Elokuussa 1944 partisaanit vapauttivat Firenzen , kun taas saman vuoden marraskuussa rintama vakiintui goottilaista linjaa pitkin Toscanan ja Emilian Apenniinien juurelle . Partisaanitaistelut kehittyivät koko Pohjois-Italiassa kesäkuusta marraskuuhun: Vastarintaliikkeen poliittinen ja sotilaallinen toiminta tunnustettiin CLNAI :n (Ylä-Italian kansallinen vapautuskomitea) ja CVL :n (Vapaaehtoisjoukot) perustamisella. Bonomin hallituksen päämies antoi 24. elokuuta CLNAI:lle valtuuksia Ylä-Italiassa.
Heinäkuun ja elokuun 1944 välisenä aikana partisaanit muodostivat Montefiorinon tasavallan ; elo-syyskuussa 1944 vapaa Carnian tasavalta julistettiin itsenäiseksi ; 10. syyskuuta 1944 perustettiin Ossolan tasavalta , joka päättyy 10. lokakuuta 1944 ("40 päivää vapautta"); Alban partisaanit ottivat vallan loka-marraskuussa 1944. Huhtikuussa 1945 liittoutuneiden joukot murtautuivat goottilaisen linjan läpi ja vapauttivat Pohjois-Italian, jota auttoivat myös lukuisat kapinat suurimmissa kaupungeissa ( Bologna , Genova , Milano ).ja Torino ).
27. huhtikuuta Mussolini yritti paeta Sveitsiin Claretta Petaccin kanssa , mutta partisaanit tunnistivat hänet Dongossa ja tapettiin seuraavana päivänä Giulino di Mezzegrassa Comojärvellä . Jugoslavian partisaanijoukot miehittivät Triesten 1. toukokuuta ennakoiden englantilaisia joukkoja, jotka saapuivat 3. toukokuuta. Vittorio Emanuele III luopui kruunusta poikansa Umberton hyväksi 9. toukokuuta 1946 vetäytyäkseen maanpakoon Aleksandriaan Egyptiin , missä hän kuoli 28. joulukuuta 1947 .
Luutnantti, Umberto II:n hallituskausi (1944-1946) ja loppu
Toinen maailmansota jätti Italian talouden pahasti vaarantuneeksi ja poliittisesti jakautuneen väestön. Tyytymättömyys johtui osittain ensin saksalaisten ja sitten liittoutuneiden miehittämän kansan häpeästä . Toukokuun kuninkaana historiaan jäänyt Umberto II sai kruunun 9. toukokuuta 1946 , kun hänen isänsä luopui kruunusta hänen hyväkseen, mutta todellisuudessa hän oli alkanut hallita kesäkuussa 1944, jolloin hänen isänsä nimitti hänet maakunnan luutnantiksi. kuningaskunta, uskoi hänelle kaiken vallan.
Luutnanttina Umberto II erottui hänen hyvin erilaisesta politiikastaan kuin hänen isänsä. Hänen hallituskaudellaan oli useita Bonomin ja De Gasperin johtamia hallituksia, jotka "institutionaalisen aselevon" jälkeen näkivät kaikkien demokraattisten poliittisten voimien osallistumisen. 2. kesäkuuta 1946 järjestettiin kansanäänestys monarkian ja tasavallan välillä, poliittiset puolueet halusivat kansanäänestyksen, jonka Umberto II itse määräsi. Kassaatiotuomioistuin julisti tulokset 10. kesäkuuta 1946, kun taas seuraavana päivänä koko lehdistö uutisoi laajasti.
Yöllä 12. ja 13. kesäkuuta välisenä yönä ministerineuvoston kokouksen aikana presidentti Alcide De Gasperi otti tuloksen huomioon tasavaltavaltion väliaikaisena päämiehenä . Umberto lähti maasta vapaaehtoisesti 13. kesäkuuta 1946 ja suuntasi Cascaisiin , Etelä- Portugalissa sijaitsevaan kaupunkiin , odottamatta edes tulosten määrittelyä ja valitusten lausumista, jotka kassaatiotuomioistuin hylkää 18. kesäkuuta 1946. Poistuessaan Italiasta entinen kuningas antoi italialaisille julistuksen, jossa hän tuomitsi hallituksen "vallankumouksellisen teon". [23]
Italian tasavallan syntymän jälkeen 1. tammikuuta 1948 tuli voimaan republikaanien perustuslaki, jonka XIII siirtymäsäännöksessä kiellettiin entisten kuninkaiden, heidän puolisoidensa ja heidän miespuolisten jälkeläistensä paluu Italiaan. Savoylainen Umberto II kuoli maanpaossa vuonna 1983 Sarren kreiviksi.
Kansallisten vaakunoiden kronologia
Ensimmäiseksi vaakuna Italia otti väliaikaisesti käyttöön Sardinian kuningaskunnan Carlo Alberton suunnitteleman entisen Sardinian kuningaskunnan vaakunan .
Vuonna 1870 Vittorio Emanuele II :n käskystä kansallista tunnusta muutettiin, ja siihen lisättiin Italian Stellone .
Vuonna 1890 vaakunaa rikastettiin Umberto I :n käskystä ja sen keskelle asetettiin rautakruunu vallan merkiksi .
Fasismi hyväksynyt Vittorio Emanuele III lisäsi vaakunaan kaksi kasvoa vuonna 1929 Mussolinin pyynnöstä.
Italian viholliseksi fasismin julistettu Vittorio Emanuele III pystyi ottamaan uudelleen käyttöön edellisen vaakunan vuonna 1944 , jota käytettiin myös Umberto II :n lyhyen hallituskauden aikana .
Vuoteen 1870 asti käytetty vaakuna
Vuodesta 1944 vuoteen 1946 käytetty vaakuna
.svg/1280px-Coat_of_arms_of_the_Kingdom_of_Italy_(1848-1870).svg.png)
.svg/1280px-Greater_coat_of_arms_of_the_Kingdom_of_Italy_(1870-1890).svg.png)
.jpg/1280px-Coat_of_arms_of_the_Kingdom_of_Italy_(1927-1929).jpg)
.svg/1280px-Greater_coat_of_arms_of_the_Kingdom_of_Italy_(1929-1944).svg.png)
Politiikka
Institutionaalinen rakenne
Se oli kansallinen ja sentralistinen valtio, jota hallitsi perustuslaillinen monarkia , jonka kruunu oli Savoy -dynastian hallussa. Se ulottui lähes koko Italian niemimaan ja käsitti vuodesta 1919 alkaen suuren osan Italian maantieteellisestä alueesta . se rajoittui (vuonna 1924 ) luoteeseen Ranskan , pohjoisessa Sveitsin ja Itävallan tasavallan kanssa sekä serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnan (josta tuli myöhemmin vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta ) kanssa. koilliseen.
San Marinon tasavalta ja Vatikaani olivat erillisalueita kuningaskunnan alueella. Italian kuningaskunta peri Sardinian kuningaskunnan toimielimet ja lainsäädäntöelimen , joka ylitti useimpien yhdistymistä edeltäneiden valtioiden toimielimet ja lainsäädäntöelimen . Sen olemassaolon aikana neljä suvereenia seurasi toisiaan ja poliittisesti eri kaudet vuorottelevat keskenään: historiallinen oikeisto ja vasemmisto , Giolitti-aika , nationalismi , punainen kaksivuotiskausi , fasismi ja aselevon jälkeinen sisäinen konflikti toisen maailmansodan aikana..
Hallinnollinen organisaatio
Italian yhdistymisen jälkeen , kun Rattazzi-laki laajennettiin vastasyntyneeseen osavaltioon, alue jaettiin provinsseihin, jotka puolestaan jaettiin piireiksi , jälkimmäiset puolestaan piireihin . [24] Syntyessään Italian kuningaskunta jaettiin 11 alueelliseen osastoon, 59 maakuntaan, 193 piiriin ja 7720 kuntaan. [25]
Piirien pääkaupungit olivat aliprefektuurin , yleisen oikeuden , kiinteistö- ja taloustoimistojen kotipaikka. Piiri. Hallintomääräystä muutettiin myöhemmin lisätoimilla.
Vaalilainsäädäntö
Carlo Alberton 17. maaliskuuta 1848 antama Sardinian kuningaskunnan vaalilaki oli Cesare Balbon johtaman komitean laatima ennen subalpiiniparlamentin avaamista . Äänestäjiä voivat käyttää vain miehet, joilla on joukko vaatimuksia: ikä vähintään 25 vuotta, luku- ja kirjoitustaito, 40 liiran maksu. Tiettyihin luokkiin kuuluneet kansalaiset saivat äänestää, vaikka he eivät maksaneet vahvistettua veroa: maisraatit, professorit, upseerit. Kansanedustajat , yhteensä 204, valittiin yhtä monessa yksimandaattisessa vaalipiirissä , jotka valittiin kaksikierroksella.
Tämä vaalilaki, jota on osittain muutettu 20. marraskuuta 1859 annetulla lailla , n. 3778, jonka Rattazzi -hallitus julkaisi toisen vapaussodan aikana täyden vallan nojalla, pysyi olennaisesti muuttumattomana vuosina 1848-1882, Sardinian kuningaskunnan seitsemällä lainsäätäjällä 1848-1861 ja Italian kuningaskunnan seitsemällä peräkkäisellä lainsäätäjällä. 1861-1882. Laki, 22. tammikuuta 1882 , n. 999, syntyi hankkeesta, jonka esitteli Benedetto Cairoli , pääministeri 26. maaliskuuta 1878 lähtien ja historiallisen vasemmiston edustaja.
Se hyväksyi äänestäjäkseen kaikki aikuiset kansalaiset, jotka olivat suorittaneet pakollisen peruskurssin kokeen tai maksaneet vuosimaksun 19,80 liiraa; tällä tavalla saavutettiin huomattava vaalipiirin laajentuminen, joka nousi noin 628 000 äänestäjästä yli 2 000 000 äänestäjäksi, mikä on 2 prosentista 7 prosenttiin koko väestöstä, jossa oli 28 452 000 asukasta. Myös maakuntiin liittyviä rajoituksia muutettiin ja perustettiin kahdesta ja enintään viidestä edustajasta koostuvat korkeakoulut, jotka hyväksyivät luettelotarkastuksen. Näin ollen yksimielinen äänestyslippu kumottiin, mutta kokeilu ei antanut tyydyttäviä tuloksia ja 5. toukokuuta 1891 annetulla lailla, ei. 210, palasimme edelliseen kaksivuoroiseen yksijäsenjärjestelmään. Tämä vaalilaki oli voimassa yhdeksän vaalikauden ajan vuosina 1882–1913.
Suosittujen joukkojärjestöjen, erityisesti sosialististen, mutta myös katolisten, painostuksesta Giolitin hallitus otti käyttöön miesten yleisen äänioikeuden 30. kesäkuuta 1912 annetulla lailla . 666. Aktiivinen valitsijakunta laajennettiin koskemaan kaikkia yli 30-vuotiaita mieskansalaisia ilman tulo- tai koulutusvaatimuksia, kun taas alle 30-vuotiaiden aikuisten tulo- tai asepalvelusehdot ovat voimassa. . Vaalimäärä kasvoi 3 300 000 :sta 8 443 205:een, joista 2 500 000lukutaidottomia eli 23,2 % väestöstä. Sen sijaan väestölaskennan perusteella tehtyä vaalipiirien tarkistusta ei toteutettu.
Parlamentti hylkäsi suurella enemmistöllä nimenhuutoäänen myöntämisen naisille. 1900-luvun alun kulttuuriilmapiirissä, jossa luottamus tekniseen ja tieteelliseen kehitykseen asetti keksijöiden tehtäväksi ratkaista kaikki ongelmat, jopa äänioikeuden laajentamista koskevaa lakiesitystä käsitelleessä eduskunnan valiokunta kiinnitti huomiota kymmeniin "äänimittarien" keksijiin. ""ja" votografi ", sähköisen äänestämisen edeltäjä. Tätä lainsäädäntöä käytettiin vain Italian vuoden 1913 poliittisissa vaaleissa . Ensimmäisen maailmansodan lopussa 16. joulukuuta 1918 annettu laki, ei. Vuonna 1985 se laajensi äänioikeutta koskemaan kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miespuolisia kansalaisia ja ikärajoista riippumatta kaikkia mobilisoidussa armeijassa palvelleita.
Lisäksi ajatus vaalijärjestelmän suhteellisesta uudistamisesta, jota edistivät sosialististen ja katolisten inspiraation poliittiset voimat, otettiin käyttöön sodan jälkeen. Kamari äänesti uudesta vaalilaista 9. elokuuta 1918 suljetulla lippuäänestyksellä äänin 224 puolesta ja 63 vastaan. 15. elokuuta 1919 annetulla lailla n. 1401, suhteellinen järjestelmä otettiin käyttöön. Ammattikorkeakoulujen perustaksi muodostuivat maakunnat, mutta myös väestön suhteen siten, että jokaista korkeakoulua vastasi vähintään 10 valittua jäsentä. Tätä Orlandon hallituksen esittämää lainsäädäntöä käytettiin Italian poliittisissa vaaleissa vuonna 1919 ja Italian poliittisissa vaaleissa vuonna 1921 .
Tultuaan valtaan vuoden 1922 lopulla Benito Mussolini ilmaisi välittömästi halunsa muuttaa vaalijärjestelmää suotuisan kamarin luomiseksi ja uusien vaalien järjestämiseksi. 18. marraskuuta 1923 annettu vaalilaki , n. 2444, joka tunnetaan paremmin nimellä Acerbo-laki (pääministeri Giacomo Acerbon alisihteerin nimestä, joka oli materiaalin kirjoittaja), vastasi tähän tarpeeseen ottamalla käyttöön järjestelmän, joka mahdollistaa Single National Collegen käyttöönoton osavaltion alueella ja jakaa kaksi kolmasosaa paikoista suhteellisen enemmistön saaneelle listalle (edellyttäen se oli yli 25 %), kun taas toinen kolmasosa olisi jaettu suhteellisesti muiden vähemmistöluetteloiden kesken alueellisesti ja suhteellisuuskriteerin mukaisesti. Tätä lainsäädäntöä käytettiin Italian poliittisissa vaaleissa vuonna 1924 .
Oikeusministeri Alfredo Roccon vuonna 1928 esittämässä poliittisen edustuksen uudistamista koskevassa lakiehdotuksessa otettiin käyttöön uusi vaalijärjestelmä, joka kielsi kansan suvereniteetin ja likvidoi parlamentaarisen kokemuksen auttoi päällikön hahmoon perustuvan autoritaarisen hallinnon luomiseen. hallituksen. Keskustelematta hyväksytty säännös supistaa vaalit yhden 400 ehdokkaan valtakunnallisen listan hyväksymiseen siten, että kilpailevat listat esitettäisiin vain silloin, kun yksittäistä listaa ei ollut hyväksynyt vaalitoimikunta. Listan laatiminen oli fasismin suurneuvoston tehtävä, kerättyään ehdokkaiden nimitykset laillisesti tunnustettujen ammattiliittojen kansallisilta keskusliitoilta ja muilta kansallisilta elimiltä ja yhdistyksiltä (konsolidoitu teksti 2. syyskuuta 1928 , n. 1993).
Tätä lainsäädäntöä käytettiin kansanäänestyksessä 1929 ja kansanäänestyksessä 1934 . Valinnainen järjestelmä hylättiin sitten vuonna 1939 ; edustajainhuone tukahdutettiin ja sen tilalle perustettiin Chamber of Fasci and Corporations , johon kuuluivat ne, jotka olivat tietyissä poliittisissa ja hallinnollisissa tehtävissä joissakin hallinnon kollegiaalisissa elimissä ja niiden keston ajan.
Eduskunta ja kansallinen politiikka
27. tammikuuta 1861 pidettiin poliittiset vaalit ensimmäiselle yhtenäishuoneelle (senaatin nimitti kuningas: se koostui yli 40-vuotiaista jäsenistä ja jonka kuningas nimitti elinikäiseksi; jaosto koostui v. vaalipiirit). Jatkossa Piemonten instituutioiden kanssa nämä vaalit pidettiin kuninkaallisen ediktin nro. 680 17. maaliskuuta 1848 [26] sen jälkeen , kun Charles Albert julisti kuningaskunnan perussäännön 4. maaliskuuta 1848jonka mukaan lainsäädäntövaltaa käyttivät kuningas ja kaksi jaostoa; Edellä mainitun lain mukaan äänioikeus oli vain lukutaitoisilla, vähintään 25-vuotiailla miespuolisilla kansalaisilla, joilla oli kansalais- ja poliittisia oikeuksia ja jotka maksoivat vuosittain veroja, jotka vaihtelivat Ligurian 20 liirasta Piemonten 40 liiraan .
22 182 377 asukkaasta uudet hallitsijat myönsivät äänioikeuden 418 696 asukkaalle (noin 1,9 %), ja heistä vain 239 583 (noin 1,1 %) olisi käyttänyt tätä oikeutta; Lopulta voimassa olevat äänet vähenivät 170 567:ään, joista yli 70 000 oli virkamiehiä. Neuvottelujen päätyttyä valittiin 135 lakimiestä, 85 aatelista, 53 ammattilaista, 23 upseeria ja 5 apottia. [27]
Kun Italian parlamentti kokoontui ensimmäisen kerran 18. helmikuuta 1861 ja sitä seurasi julistus 17. maaliskuuta, Vittorio Emanuele II oli Italian ensimmäinen kuningas vuosina 1861-1878 . Vuonna 1866 , kolmannen vapaussodan jälkeen , valtakuntaan liitettiin Veneto (johon tuolloin kuului myös Friulin maakunta ) ja Itävallan valtakunnasta vähennetty Mantova . Vuonna 1870 , kun Rooma valloitti , Lazio liitettiin valtakuntaan , ja se vähennettiin lopullisestiKirkon tila . Roomasta tulee virallisesti Italian pääkaupunki ( aiemmin Torino ja Firenze olivat järjestyksessä ).
Seurasi Umberto I ( 1878 - 1900 ), joka kuoli anarkisti Gaetano Brescin hyökkäyksessä kostaakseen vuoden 1898 verilöylyn, jolloin armeija ampui kuninkaallisen käskyn mukaisesti rauhanomaisia mielenosoittajia Milanossa, sekä Vittorio Emanuele III . ( 1900-1946 ) . _
Ensimmäisen maailmansodan puhkeamista edeltäneiden kahdenkymmenen vuoden aikana Italian kuningaskunta näki asteittaisen mutta jatkuvan muutoksen kohti parlamentaarista de facto monarkiaa , koska noiden vuosien hallitukset pyysivät luottamusta edustajainhuoneelta, eivät enää senaattiin. kuningaskunnan: tästä syystä voidaan sanoa, että senaatti oli menettänyt lähes kaikki tehtävänsä lakien hyväksymisestä hallitukseen luottamiseen. Noina vuosina Italia muutti itsensä lähes täysin parlamentaariseksi monarkiaksi, kuten Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta .
Jälkimmäisen kanssa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 , Trentino , Alto Adige , Gorizia ja Venezia Giulia , Istria , Trieste , Zara , jotkut Kvarnerin saaret ja muut Adrianmeren saaret liitettiin kuningaskuntaan : Lagosta , Cazza ja Pelagosa . Sitä seurasi Sasenon saaren liittäminen vuonna 1920 ja Fiumen saari vuonna 1924 .
Toisen maailmansodan aikana liitettiin Joonianmeren saaret (lukuun ottamatta Korfua , jolla oli erityisasema Albaniassa ), Dalmatia ja Ljubljanan alue . Toisen maailmansodan jälkeen suuri osa Venezia Giuliasta , Istriasta , Rijekasta , Dalmatiasta (Lagostan ja Cazzan saarten kanssa) ja Pelagosan saaristosta luovutettiin Jugoslavian sosialistiselle liittotasavallalle vuonna Pariisin sopimuksellatehdyllä1947 . miehitti ne keväällä 1945 , Joonianmeren saaret siirtyvätKreikasta ja Sasenon saarelta Albaniaan .
Myös Tendan ja Brigan alueet , Monginevron sola , Thabor-vuoren kapea laakso , Mont Cenis -kukkula ja osa Piccolo San Bernardo -kukkulan alueesta on luovutettu Ranskalle . Italian kuningaskunta, jota Umberto hallitsi ensin kuningaskunnan luutnanttina ( 1943-1946 ) ja sitten hieman yli kuukauden kuninkaana ( toukokuun kuningas ) Vittorio Emanuele III:n luopumisen jälkeen, päättyy Italian tasavallan julistamiseen. vuoden kansanäänestyksen jälkeen1946 , jolloin Savoy-talo suljettiin Italian historiasta 85 vuoden hallituskauden jälkeen.
Progressiiviset aluemuodostuskartat
Italian osavaltiot vuonna 1859
Sardinian kuningaskunta vuonna 1860 , Lombardian, Toscanan suurherttuakunnan, Emilian herttuakuntien ja paavin Romagnan liittämisen jälkeen
Italian kuningaskunta vuonna 1861 tuhannen retkikunnan jälkeen
Italian kuningaskunta vuonna 1866 kolmannen itsenäisyyssodan jälkeen, mukaan lukien Veneto ja Friuli
Italian kuningaskunta Rooman valloituksen jälkeen ( Porta Pian rikkominen 20. syyskuuta 1870 )
Italian kuningaskunta vuonna 1919 ensimmäisen maailmansodan jälkeen , mukaan lukien Venezie Tridentina ja Giulia
- Legenda
Sardinian kuningaskunta (Italian kuningaskunta vuodesta 1861)
Toscanan suurherttuakunta, Emilian herttuakunnat ja paavillinen Romagna
Armeija
.svg/1280px-Flag_of_Italy_(1860).svg.png)
Italian kuningas oli Italian kuninkaallisen armeijan ylipäällikkö vuosina 1861-1940 ja 1943-1946. Hallitsijalla oli laajat valtuudet armeijassa ja parlamenttia kuultiin asiasta vasta, kun sille osoitettava budjetti hyväksyttiin. asevoimat. Kuninkaalla oli oikeus määrätä palveluksessa olevat joukot ja varuskunnat, käskyt rakentaa linnoituksia ja huolehtia organisoinnista ja koulutuksesta, aseistus ja komento sekä joukkojen koulutus ja upseerien pätevyys.
Italian kuninkaallisen armeijan korkein sotilasarvo oli Imperiumin ensimmäisen marsalkka, jolla oli vain kuningas Vittorio Emanuele III (1938), Benito Mussolini (1938) ja Pietro Badoglio (1943, de facto ).
Italian kuninkaallinen armeija jaettiin kolmeen haaraan:
- Kuninkaallinen armeija
- kuninkaallinen laivasto
- kuninkaalliset ilmavoimat
- Vapaaehtoinen kansallisen turvallisuuden miliisi (tunnetaan myös nimellä black shirts , uskollinen Benito Mussolinille , lakkautettiin vuonna 1943)
Väestörakenne ja yhteiskunta
Yhdistämisen jälkeen ja koko liberaalin Italian ajan italialainen yhteiskunta pysyi vahvasti jakautuneena kielellisesti, perinteisellä ja sosiaalisella tasolla. Italian yhteiset kulttuuriset piirteet olivat tuolloin luonteeltaan sosiaalisesti konservatiivisia, mukaan lukien vahva usko perheeseen instituutiona ja patriarkaalisiin arvoihin. Tuohon aikaan aristokraatit ja keskikokoiset perheet olivat hyvin yleisiä Italiassa. Kunnia oli vahvasti korostettu ominaisuus. Yhdistymisen jälkeen aristokraattien määrä nousi noin 7 400 aatelistoperheeseen, kun niin sanottu "valkoinen aatelisto" (uudelle valtiolle uskollinen) kasvoi ja "mustan aateliston" rooli väheni merkittävästi. joka on uskollinen paaville ja kirkon saneleille.
Etelä-Italian yhteiskunta ja talous kärsivät erityisesti kansallisen yhdistymisen jälkeen. Teollistumisprosessi locossa tapahtui monien epäröintien välissä vasta 1900-luvun alusta lähtien, jolloin taloudellinen elpyminen oli lievää. Etelä-Italiassa vallitseva huono sosiaalinen ja taloudellinen tilanne oli yksi syy, joka yhdessä uuden valtion Savoyardin instituutioiden vastustuksen kanssa vauhditti järjestäytyneen rikollisuuden kasvua. Neuvoston puheenjohtajiksi menestyneet Italian hallitukset olivat lujasti vakuuttuneita siitä, että ne voisivat verrata tämän ilmiön sotilaalliseen sortotoimiin. Keskushallinnon lähestymistapa oli, että 1860-luvulta alkaenYhdysvallat ja Etelä-Amerikka ). [32] Monet eteläitalialaiset asettuivat myös pohjoisiin teollisuuskaupunkeihin, kuten Genovaan , Milanoon ja Torinoon .
Liberaalisen aikakauden päätyttyä, vuodesta 1922 eteenpäin, fasistit harjoittivat totalitaarisen yhtenäisvaltion käsitettä, jonka nimenomainen tarkoitus oli ottaa mukaan kaikki yhteiskuntaluokat. Italiasta tuli yksipuoluediktatuuri ja Mussolini fasistisen hallinnon myötä suuntautui yksiselitteisesti italialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kanssa Rooman myytteihin ja futurismiin modernin Italian älyllisenä ja taiteellisena ilmaisuna. Fasismin aikana Italian kansalaisuuden määritelmä perustui "uusien ihmisten" ihanteeseen, jossa henkilökohtaisen yksilöllisyyden täytyi alistua valtion ja yhteisön eduksi. Vuonna 1932 fasistit esittelivät ideologiansa teoksessa The Doctrine of Fasism: ominaispiirteitä olivat äärimmäinen nationalismi, Italian valta-asema maailmassa, joka saavutetaan sodan ja uusien valloitusten kautta, "valtaanhdon" korostaminen (johdettu Friedrich Nietzschen kirjoituksista ), autoritaarinen johtajuusperiaate ( Vilfredo ) Pareto ), "Suora toiminta" "luovan suunnittelun periaatteena" ( Georges Sorel ) ja sulautuminen yhdeksi valtion kokonaisuudeksi ja ainoaksi hallitsevaksi puolueeksi. Fasismin ihanteessa työläisten ja yrittäjien yhdistämisen kansallisen yhteisen edun vuoksi olisi pitänyt yksin estää luokkataistelun. Valtaa ei vain, vaan myös hegemonia ( Antonio Gramscin esittämässä mielessä) myös valtio antoi suuren sysäyksen urheilulle. Tämän tarkoituksena oli edistää kehon kulttia, voiman korottamista, miehisyyttä ja italialaisen paremmuuden osoittamista kehoon liittyvissä toimissa, kuten urheilussa, jopa kansainvälisissä kilpailuissa, kuten olympialaisissa. Naisia kannustettiin äitiyteen ja heidät poistettiin julkisten asioiden hoidosta.
Aluksi italialainen fasismi ei ollut antisemitistinen. Mussolini erottui julkisesti useita kertoja kansallissosialistien biologisesta rasismista ja antisemitismistä , mutta vuonna 1938 Rooman ja Berliinin välisen akselin allekirjoittamisen jälkeen Mussolini joutui antamaan periksi Saksan valtakunnan vaatimuksille [ ilman lähdettä ] ja samana vuonna julkaistiin rotulaki.
Italian fasistinen "uusi järjestys" erosi suuresti Saksan natsihallinnosta statismin suhteen, sillä Mussolinin vahva valtio sisälsi myös vanhat italialaiset eliitit, vaikka erilaiset yritykset integroida vanha eliitti ja uudet puoluevirkailijat epäonnistuivat. Sotilasjohto pysyi vahvasti monarkkisena ja tradicionalistina. Fasismi ei myöskään onnistunut pakottamaan sitä fasistisen kulttuurin ihannetta, joka kumoaisi sen, mikä se oli ollut menneisyydessä, kuten Natsi-Saksan tai Neuvostoliiton tapauksessa , koska italialainen kulttuuri oli tiiviisti ankkuroitunut historialliseen tai kirjalliseen menneisyytensä.
Mussolinin propaganda muotoili hänet "kansakunnan pelastajaksi". Fasistinen hallinto yritti saada hänen henkilönsä kaikkialla läsnä olevaksi italialaisessa yhteiskunnassa. Suuri osa fasismin kiehtomisesta Italiassa perustui Mussolinin ympärillä olevaan persoonallisuuskulttiin ja hänen suosioonsa. Mussolinin intohimoinen kaunopuheisuus suurissa mielenosoituksissa ja paraateissa toimi mallina Adolf Hitlerille. Fasistit levittivät propagandaansa uutissarjojen, radion ja joidenkin elokuvien kautta. Vuonna 1926 hyväksyttiin laki, joka teki pakolliseksi propagandaohjelmien näyttämisen ennen jokaista elokuvien näyttöä elokuvateattereissa. Fasistinen propaganda ylisti sotaa ja edisti sen romantisointia taiteessa. Taiteilijoita, kirjailijoita ja kustantajia ei kuitenkaan tarkasteltu tiukasti. Niitä sensuroitiin vain, jos he vastustivat avoimesti valtiota.
Vuonna 1861 Italian väestön kansalliskielen taito oli erittäin alhainen. Toscanan murretta, johon italialainen kieli perustuu , puhuttiin pääasiassa Firenzen ympäristössä ja koko Toscanassa. Lisäksi muilla keskusalueilla puhuttiin hyvin samankaltaisia kieliä italian kanssa, kun taas alueelliset kielet tai murteet hallitsivat muuta maata. Vain kymmenen prosenttia väestöstä käytti italiaa kirjoituskielenä. [33]Kuningas Vittorio Emmanuele II puhui myös lähes yksinomaan piemontetta ja ranskaa. Lukutaidottomuus oli melko korkea: vuonna 1871 61,9 % italialaisista miehistä ja 75,7 % italialaisista naisista oli lukutaidottomia. Lukutaidottomuus oli paljon korkeampi kuin Länsi-Euroopan maissa tuolloin. Alueellisten murteiden moninaisuuden vuoksi ei ollut edes alunperin mahdollista järjestää valtakunnallista kansanlehdistöä.
Yhdistymisen jälkeen Italiassa oli pieni määrä julkisia kouluja. Hallitukset koko liberaalin ajan pyrkivät parantamaan lukutaitoa perustamalla valtion rahoittamia kouluja, joissa opetettiin vain virallista italialaista kieltä.
Fasistinen hallitus tuki jäykkää koulutuspolitiikkaa Italiassa, jonka tavoitteena oli lopettaa lopullisesti lukutaidottomuus ja vahvistaa väestön uskollisuutta valtiota kohtaan. Fasistisen hallituksen koulutuspääministeri 1922-1924, Giovanni Gentile, suuntasi koulutuspolitiikan opiskelijoiden indoktrinaatioon fasismiin. Fasistit kouluttivat nuoria tottelevaisuuteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Vuonna 1929 fasistinen hallitus otti hallintaansa kaikkien oppikirjojen hallinnan ja pakotti kaikki päivystävät opettajat vannomaan uskollisuusvalan edistääkseen fasismin asiaa. Vuonna 1933 kaikki yliopiston professorit pakotettiin liittymään kansallisfasistiseen puolueeseen. 1930- ja 1940-luvuilla Italian koulutusjärjestelmä keskittyi yhä enemmän historian teemaan ja pyrki kuvaamaan Italiaa tärkeänä voimana ihmisen sivilisaation kehityksessä. Fasistisessa Italiassa henkistä lahjakkuutta palkittiin ja edistettiin vuonna 1926 perustetussa Accademia d'Italiassa.
Italialaisten elintaso parani jatkuvasti yhdistymisen jälkeen, mutta pysyi (etenkin etelässä) alle sen ajan Länsi-Euroopan keskiarvon. Etelä-Italiassa puhkesi erilaisia sairauksia, kuten malariaa ja joitakin epidemioita. Kuolleisuus oli 30 promillea vuonna 1871, mutta se laski jo 24,2 promilleen vuonna 1890. Imeväiskuolleisuus pysyi erittäin korkeana. Vuonna 1871 kaikista samana vuonna syntyneistä lapsista kuoli 22,7 %, kun taas ennen viidettä syntymäpäivää kuolleiden lasten määrä oli 50 %. Ensimmäisenä vuonna syntymän jälkeen kuolleiden vauvojen osuus laski vuosina 1891-1900 keskimäärin 17,6 prosenttiin. Italiassa liberaalin aikakauden aikana puuttui täysin tehokas sosiaalipolitiikka.[34] Sosiaalipolitiikka sai korkean profiilin fasistisen Italian aikana. Huhtikuussa 1925 perustettiin Kansallisooppera Dopolavoro , suurin valtion etsimä ja aikuiselle yleisölle varattu virkistysorganisaatio. Järjestö oli niin suosittu, että 1930-luvulla sillä oli oma pääkonttori jokaisessa Italian kaupungissa. OND vastasi 11 000 urheilukentän, 6 400 kirjaston, 800 elokuvateatterin, 1 200 teatterin ja yli 2 000 orkesterin rakentamisesta. Jäsenyys oli vapaaehtoista ja epäpoliittista. Järjestön valtava menestys johti Kraft durch Freude -järjestön perustamiseen Saksaanmarraskuussa 1933, joka otti italialaisen mallin mallikseen itsensä.
Toinen tuolloin tärkeä järjestö oli National Balilla Opera (ONB), joka perustettiin vuonna 1926, ja sen avulla nuorille oli tarjolla esityksiä, urheilutapahtumia, radioita, konsertteja, teattereita ja nuorille suunnattua toimintaa. puolueideaalien sateenvarjo.
20. syyskuuta 1870 Italian kuninkaallinen armeija miehitti paavinvaltion ja Rooman kaupungin . Seuraavana vuonna pääkaupunki siirrettiin Firenzestä Roomaan . Seuraavien 59 vuoden ajan vuoden 1870 jälkeen katolinen kirkko kieltäytyi tunnustamasta Italian kuningaskunnan hallituksen legitiimiyttä Roomassa, ja Bull Non expeditin myötä paavi kielsi Italian katolilaisia osallistumasta uuden valtion vaaleihin vuonna 1874. Tämä Maan maallikokatolilaiset kuitenkin noudattivat tätä määräystä yhä harvemmin, minkä vuoksi se löystyi vuonna 1909 ja lakkautettiin lopullisesti vuonna 1919, kun valtio ja kirkko lähentyivät ensimmäisen maailmansodan tragedian jälkeen. TuolloinItalian kansanpuolue Italian katolisten poliittisena ilmaisuna, josta tuli välittömästi yksi maan tärkeimmistä poliittisista voimista.
Liberaalit hallitukset olivat yleensä noudattaneet politiikkaa, jolla rajoitettiin katolisen kirkon roolia osavaltiossa takavarikoimalla erilaisia papiston omaisuutta, kieltämällä tietyt kulkueet ja katoliset juhlapyhät, jotka olivat osittain kiellettyjä tai vaativat valtion hyväksynnän. mikä usein hylättiin. . Valtakunnan pääpoliitikot olivat myös maallisia ja antiklerikaalisia, monet olivat positivisteja tai vapaamuurariuden jäseniä . Muut uskonnolliset yhteisöt, kuten protestantit tai juutalaiset, rinnastettiin laillisesti katolisiin; kuten muissa Euroopan maissa, uudet uskonnolliset ja ei-uskonnolliset liikkeet, kuten sosialismi ja anarkismi , syntyivät samaan aikaan. Katolisuus pysyi kuitenkin italialaisten suuren enemmistön uskontona. Suhteet katoliseen kirkkoon paranivat huomattavasti Mussolinin hallinnon aikana. Mussolini, aikoinaan katolisen kirkon vastustaja, solmi liiton Italian katolisen kansanpuolueen kanssa vuoden 1922 jälkeen. Vuonna 1929 Mussolini ja paavi Pius XI sopivat laativansa yhdessä sopimuksen tämän tilanteen umpikujasta poistamiseksi. Tämä sovintoprosessi oli alkanut jo Vittorio Emanuele Orlandon hallituksen aikana ensimmäisen maailmansodan aikana.
Mussolini ja fasismin pääedustajat Italiassa eivät olleet hartaita kristittyjä, mutta he tiesivät tunnistaa mahdollisuuden rakentaa parempia suhteita kirkkoon vaikutusvaltaiseksi ja propagandaelementiksi taistelussa liberalismia ja kommunismia vastaan . Vuoden 1929 Lateraanisopimuksissa tunnustettiin paavi pienen Vatikaanin valtion hallitsijaksi Roomassa ja tehtiin alue tärkeän kansainvälisen diplomatian keskukseksi. Maaliskuussa 1929 järjestetyssä kansanäänestyksessä Lateraanisopimukset vahvistettiin. Lähes 9 miljoonaa italialaista eli 90 % äänioikeutetuista äänesti puolesta vain 136 000 ääntä vastaan.
Vuoden 1929 konkordaatissa katolilaisuus julistettiin myös valtionuskonnoksi, mikä pakotti Italian valtion maksamaan pappien ja piispojen palkat, tunnustamaan kirkolliset avioliitot ja ottamaan uudelleen käyttöön uskonnollisen opetuksen julkisissa kouluissa. Piispat puolestaan kutsuttiin vannomaan uskollisuutta Italian valtiolle, jolle myönnettiin veto-oikeus heidän valinnassaan. Kolmas sopimus johti 1,75 miljardin liiran maksamiseen korvauksena Italian kuningaskunnan kirkollisia kiinteistöjä kohtaan harjoittamasta puutteesta ja väärinkäytöksistä vuodesta 1860 alkaen. Kirkko ei ollut virallisesti velvollinen tukemaan fasistista hallintoa, mutta hänen puoleltaan hän hiljaa tuki Italian ulkopolitiikkaa sekä antoi tukensa Francisco Francon vallankaappausjohtajille vuonnaEspanjan sisällissota ja Etiopian valloitus . Joka tapauksessa sisäisiä konflikteja jatkui, erityisesti Mussolinin ja Catholic Action -ryhmän välillä , jonka Duce olisi halunnut nähdä täydellisesti integroituna pöytään. Ensimmäiset merkittävät kitkat tapahtuivat vuonna 1931, kun paavi Pius XI kritisoi kiertokirjellään Noniamo Bisogno Italian valtion kymmenen vuotta kestämää kirkkoa vainoa ja "pakanallista valtiokulttia" levisi fasistien keskuudessa vastoin vuonna 1931 toistettuja aikomuksia. Lateraanisopimukset.
Talous
Koko Italian valtakunnan aikana vuosina 1861–1940 Italia koki huomattavan taloudellisen nousukauden, huolimatta maata koskevista erilaisista talouskriiseistä, mukaan lukien kaksi maailmansotaa. Toisin kuin useimmat nykyaikaiset valtiot, joissa tämä teollisuusbuumi johtui pääasiassa suurten yritysten sitoutumisesta, Italian teollisuuden kasvu johtui pääasiassa pienten ja keskisuurten yritysten, usein perheomisteisten, sitoutumisesta.
Poliittinen yhdistyminen ei automaattisesti johtanut taloudelliseen yhdentymiseen myös siksi, että Italia joutui kohtaamaan vakavia taloudellisia ongelmia vuonna 1861, erityisesti kansallisen yhtenäisyyden edeltäjävaltioiden erilaisten talousjärjestelmien ja erilaisen taloudellisen kehityksen vuoksi. Nämä tekijät yhdessä johtivat vahvoihin poliittisiin ja sosiaalisiin konflikteihin alueellisella tasolla. Liberaalikaudella Italia onnistui teollistumaan niin voimakkaasti kuin se olisi halunnut ja luonnehtii itsensä Venäjän imperiumin ja Japanin jälkeen jälkeenjääneimmäksi suurvallaksi , pysyen edelleen erittäin riippuvaisena ulkomaankaupasta.
Yhdistymisen jälkeen Italiassa oli pääasiassa maatalousyhteiskunta, ja 60 prosenttia tämän alan työvoimasta työskenteli. Tekniikan kehitys lisäsi italialaisten maataloustuotteiden vientimahdollisuuksia 1880-luvun kriisin jälkeen. Teollistumisen seurauksena maataloussektorilla työllisten osuus putosi alle 50 prosenttiin 1900-luvun alussa. Kaikki eivät kuitenkaan pystyneet hyötymään tästä kehityksestä sekä etelän liian kuivan ilmaston että pohjoisen malarian vuoksi, mikä monissa tapauksissa esti soisiksi arvioitujen alueiden oikean viljelyn.
Suurin huomio ulko- ja sotilaspolitiikkaan valtion alkuvuosina johti Italian maatalouden asteittaiseen taantumiseen, joka on ollut laskussa vuodesta 1873 lähtien. Italian parlamentin sekä radikaalit että konservatiiviset voimat pyysivät hallitusta tutkimaan, mikä oli paras tapa toteuttaa Italian maataloustilanne. Vuonna 1877 alkanut tutkinta kesti kahdeksan vuotta ja osoitti, että maatalous ei parantunut koneellistamisen ja modernisoinnin puutteen vuoksi ja että maanomistajat eivät tehneet mitään maansa kehittämiseksi. Lisäksi suurin osa maataloustyöläisistä ei ollut talonpoikia, vaan lyhytaikaisia työntekijöitä, joilla ei ollut tarvittavaa kokemusta (työläisiä), jotka työskentelivät enintään yhden kauden.kolera , joka 1800-luvun jälkipuoliskolla tappoi ainakin 55 000 ihmistä. Suurin osa Italian valtakunnassa toisiaan seuranneista Italian hallituksista ei kyennyt käsittelemään tehokkaasti epävarmaa tilannetta, koska suurmaanomistajilla on edelleen vahva asema politiikan ja liiketoiminnan maailmassa. Vuonna 1910 uusi tutkintakomissio etelässä onnistui vahvistamaan tämän tosiasian.
Vuoden 1890 tienoilla oli myös kriisi Italian viiniteollisuudessa, joka on ainoa erityisen menestynyt maatalousala, joka oli jatkunut vuosien ajan. Itse asiassa Italia kärsi tuolloin rypäleen puristemehun ylituotannosta ja joistakin sairauksista, jotka vaaransivat parhaat viiniköynnökset. Tilanteen pahentamiseksi 1800-luvun 70-80-luvuilla Ranskassa oli sarja huonoja satoja joidenkin hyönteisten vuoksi, jotka vaaransivat kasvien elämän. Tämän seurauksena Italiasta tuli Euroopan suurin viinin viejä. Ranskan elpymisen jälkeen vuonna 1888 italialaisen viinin vienti kuitenkin romahti ja työttömyys nousi vieläkin korkeammalle kuin ennen lukuisten italialaisten viininviljelijöiden konkurssiin johtanutta kriisiä.
Italia investoi 1870-luvulta lähtien voimakkaasti rautateiden kehittämiseen, ja vuodesta 1870 vuoteen 1890 olemassa oleva liikenneverkko oli jo yli kaksinkertaistunut.
Fasistisen diktatuurin aikana investoitiin valtavia summia uusiin teknologisiin saavutuksiin, erityisesti sotateknologiaan. Valtavia summia investoitiin kuitenkin myös arvokkaisiin hankkeisiin, kuten uuden transatlanttisen SS Rexin rakentamiseen, joka teki vuonna 1933 neljän päivän transatlanttisen matkaennätyksen; Samaa propagandareittiä seurasi Macchi-Castoldi MC72 -vesilentokoneen kehitys, joka oli maailman nopein vesilentokone vuonna 1933. Myös vuonna 1933 Italo Balbo ylitti Atlantin valtameren vesitasolla matkustaakseen Chicagon maailmannäyttelyyn. Näiden elementtien tarkoituksena oli yhdessä olla selkeä symboli fasistisen johdon vallasta ja valtion teollisesta ja teknologisesta kehityksestä, joka saavutettiin hallinnon aikana.
Merkintä
- ^ Italia on art.:ssa säädettyjen jaostojen virallinen kieli . Albertinen perussäännön 62 artikla , joka kuitenkin sallii ranskan kielen valinnaisen käytön jäsenille, jotka ovat lähtöisin sen hyväksyvistä maista, tai vastauksena niihin.
- ^ 2. ja 3. kesäkuuta 1946 pidettiin kansanäänestys Italian valtion uudesta institutionaalisesta muodosta; Kassaatiotuomioistuin luki 10. kesäkuuta ei-lopulliset tiedot ja varaa itselleen oikeuden ilmoittaa viralliset tiedot ja päättää valituksista, erityisesti Selvaggin valituksesta , muuna päivänä; pian puolenyön jälkeen 13. kesäkuuta hallituksen jäsenet, lukuun ottamatta ministeri Cattania , joka tuomitsi hänen mielestään rikoksen, julistivat kuninkaan Italian valtionpäämiehen valtuudet rauenneiksi ja antoivat ne pääministeri De Gasperille . Umberto IIHän lähti Italiasta vakuuttuneena siitä, että monarkistien ja republikaanien välinen jakautuminen voi johtaa jopa vakaviin levottomuuksiin tai jopa sisällissotaan.
Katso Gigi Speroni, Umberto II, viimeisen kuninkaan salainen draama , Bompiani, s. 315 cit .: "Lähtöni Italiasta on täytynyt olla jonkin aikaa odottamassa intohioiden laantua. Sitten ajattelin, että voisin myös palata antamaan nöyrästi ja hyväksymättä yleisen järjestyksen häiriöitä oman panokseni rauhoittamis- ja jälleenrakennustyöhön." (Umberto II, kirje Falcone Luciferolle Portugalista 17. kesäkuuta 1946).
Fait accompli:n edessä kassaatiotuomioistuin luki 18. kesäkuuta kansanäänestyksen viralliset tulokset tasavallan puolesta ja hylkäsi valitukset. Republikaanien perustuslaki tuli voimaan 1. tammikuuta 1948.
Katso Guido Jetti, Institutionaalinen kansanäänestys (lain ja politiikan välillä) , opas, 2009 - ^ Vuosina 1859-1861 Sardinian kuningaskunta liitti Lombardian (joka oli osa Itävallan Lombardia-Veneton kuningaskuntaa ), Toscanan suurherttuakunnan , Parman herttuakunnan , Modenan herttuakunnan , Paavin paavin alaisuudessa olevat alueet . Romagna , Marche ja Umbria sekä entinen kahden Sisilian kuningaskunta, jonka Garibaldi valloitti.
- ^ De facto valtio jaettiin vuosina 1943–1945 Italian kuningaskunnan (epävirallisesti Eteläinen kuningaskunta ) ja Italian sosiaalisen tasavallan , natsi-Saksan nukkevaltion , kesken . Jotkut RSI:n alueet olivat lyhyitä aikoja kansalliseen vapautuskomiteaan liittyneiden partisaanien hallinnassa (katso Partisaanitasavallat ).
- ^ s. 139 Alberto Mario Banti , Nykyhistoria Donzelli Editore, 1997
- ^ Aldo Sandulli ja Giulio Vesperini, Unitary Staten organisaatio ( PDF ) ( PDF ), Tuscian yliopistosta . Haettu 16. marraskuuta 2014 (arkistoitu alkuperäisestä 2. marraskuuta 2018) .
- ^ artikkeleita 3, 5, 68 ja ss. Albertinan perussäännöstä
- ^ "Amputtiin 27. elokuuta 1870 epäonnistuneen mazzinilaisen liikkeen seurauksena, muistolehtisissä korpraali Pietro Barsanti esitetään "vuodattajana ensimmäisen veren Italian tasavallan puolesta" (Cesena, 27. elokuuta 1886, snt.)". Lainaus julkaisussa Maurizio Ridolfi, Tasavallan almanac, Pearson Italy, 2003, s. 172
- ^ Treccani, Italia , cap. 1848-1859 .
- ^ Krimin sota , Treccani.it - Online Encyclopedias , Italian Encyclopedia-instituutti. Haettu 14. joulukuuta 2021 .
- ^ Plombièresin salainen konferenssi , historian sanakirjassa, Italian Encyclopedia-instituutissa, 2011.
- ^ Raffaele de Cesare, Valtakunnan loppu , Milano, 1969, s. 560-561.
- ^ Kamari synnyttää Italiaa 50 000 päiväksi - corriere della sera
- ^ Arkistoitu kopio osoitteessa augusto.agid.gov.it . Haettu 27. syyskuuta 2016 (arkistoitu alkuperäisestä 31. lokakuuta 2016) .
- ^ 17. maaliskuuta, huijausjuhla il graffionews.it:n asetuksella, 17. maaliskuuta 2011 osoitteessailgraffionews.wordpress.com. Haettu 4. toukokuuta 2019 (arkistoitu alkuperäisestä 1. huhtikuuta 2019).
- ^ F. Favre , s. 14 .
- ^ pääministeri Benedetto Cairolin kanssa
- ^ a b c F. Favre , s. 15 .
- ^ Benedetto Croce, Italian historia vuosina 1871–1915 , Gius Laterza ja pojat, kirjapainot, kustantajat, kirjakauppiaat, Bari, 1962, s. 114
- ^ a b F. Favre , s. 16 .
- ^ Giordano Merlicco, Heinäkuun kriisi ja Italian puolueettomuus: mahdoton sovinto Itävallan kanssa tehdyn liiton ja Balkanin intressien välillä, julkaisussa Historiallisen tutkimuksen matkasuunnitelmat , XXXII, n. 2/2018, s. 13-26.
- ^ 11. helmikuuta 1944, Salernon pääkaupunki. , osoitteessa ilvescovado.it , 11. helmikuuta 2014. Haettu 4. joulukuuta 2018 .
- ^ Tasavallan senaatti, Umberto II:n julistus italialaisille , ("Kuninkaan kehotus välttää maan yhtenäisyyttä uhkaavien erimielisyyksien kärjistymistä", Rooma, 13. kesäkuuta 1946 - historiallinen katsaus)
- ^ Art. 20. maaliskuuta 1865 annetun lain 1 § . 2248 (liite A).
- ^ Anci, Kuntien Italia, 150 vuotta yhtenäisyyttä, 2011, s. 11.
- ^ Kuninkaallinen määräys vaalilaista 17. maaliskuuta 1848, numero 680 Arkistoitu 25. toukokuuta 2012 Internet-arkistoon ., (Torinon yliopiston verkkosivustolla, oikeustieteiden laitos).
- ^ Biellesi Tessitori di Unità - virallinen sivusto osoitteessa biellesitessitoridiunita.it . Haettu 10. huhtikuuta 2011 (arkistoitu alkuperäisestä 22. heinäkuuta 2011) .
- ^ Italian kielellinen atlas , osoitteessa atlantelinguistico.it . Haettu 30. joulukuuta 2020 (Arkistoitu alkuperäisestä 26. helmikuuta 2018) .
- ^ Padovan yliopiston tutkimus Arkistoitu 6. toukokuuta 2008 Internet-arkistoon .
- ^ Pellegrini Charter Arkistoitu 12. lokakuuta 2009 Internet - arkistoon .
- ^ AIS, Sprach-und Sachatlas Italiens und der Südschweiz, Zofingen 1928-1940 ( NavigAIS-web Navigable online -versio)
- ^ Angelica Gernert, Thomas Frenz, Rudolf Lill, Michael Groblewski, Wolfgang Altgeld, Geschichte Italiens. Valitukset Ländergeschichten . 3. Auflage, Reclam, 2016, ISBN 978-3-15-961073-3 sivu 345
- ^ Italia ja murre vuodesta 1861 tähän päivään | Treccani, tiedon portaali osoitteessa www.treccani.it . Haettu 25. tammikuuta 2022 .
- ^ Georg Wannagat : Lehrbuch des Sozialversicherungsrechts. Bd. 1, Mohr, Tübingen 1965, S. 83.
34 ^ Antonicelli, s. 24. 35 ^ Giovanni Cecini, The Italian Expeditionary Corps in Anatolia (1919-1922), Historical Office of the Army Staff, Rooma 2010. 36 ^ Italian Cassala 37 ^ Rosselli, s. 49. 38 ^ Antonicelli, s. 67. 39 ^ Antonicelli, s. 39. 40 ^ Italian siirtomaayritys Uudessa-Guineassa 41 ^ Bonura, s. 57. 42 ^ Antonicelli, s. 71.
Bibliografia
- Mario Laurini, Anna Maria Barbaglia, Italian Risorgimenton liput, dynastian ja valtion vaakunat
- Pergher, Roberta. "Italialainen sota? Sota ja kansakunta ensimmäisen maailmansodan italialaisessa historiografiassa" Journal of Modern History (joulukuu 2018) 90 # 4
- Angelica Gernert, Thomas Frenz , Rudolf Lill, Michael Groblewski, Wolfgang Altgeld : Geschichte Italiens. Valitukset Ländergeschichten . 3. Auflage, Reclam, 2016, ISBN 978-3-15-961073-3 .
- Luigi Tomaz, Adrianmerellä toisella vuosituhannella , Arnaldo Maurin esitys, Think ADV, Conselve, 2010.
- Franco Favre, Laivasto suuressa sodassa , 2008. painos, Udine, Gaspari.
- Martin Clark: Moderni Italia, 1871 nykypäivään . 3. Auflage, Longman, Harlow 2008, ISBN 1-4058-2352-6 .
- Anne Bruch: Italien auf dem Weg zum Nationalstaat. Giuseppe Ferraris Vorstellungen einer föderal-demokratischen Ordnung. (Beiträge zur deutschen und italienischen Geschichte, Band 33). Krämer, Hampuri 2005, ISBN 3-89622-077-2 .
- Denis Mack Smith, Italian historia , Rooma, Editori Laterza, 2000, ISBN 88-420-6143-3 .
- Francesco Cesare Casula, Sardinian lyhyt historia , Sassari, Carlo Delfino Editore, 1994, ISBN 978-88-7138-065-0 .
- Francesco Cesare Casula, Sardinian historia , Sassari, Carlo Delfino Editore, 1994, ISBN 978-88-7138-084-1 .
- Rudolf Lill : Geschichte Italiens in der Neuzeit . 4. Auflage, WBG, Darmstadt 1988, ISBN 3-534-80014-1 .
- Renzi, William A. Miekan varjossa: Italian puolueettomuus ja pääsy suureen sotaan, 1914–1915 (1987).
- Christopher Seton-Watson: Italia liberalismista fasismiin. 1870-1925 . Methuen, Lontoo 1981, ISBN 0-416-18940-7 (Nachdr. D. Ausg. Methuen, Lontoo 1967).
- Keserich, Charles. "Rooman maaliskuun 50. vuosi: viimeaikaiset tulkinnat fasismista". Historian opettaja (1972) 6 # 1 s. 135–142 JSTOR 492632 .
- Italia , Treccani.it - Online-tietosanakirjat , Italian Encyclopedia-instituutti. Haettu 27. elokuuta 2021 .
Vastaavia tuotteita
Italian aiemmat kuningaskunnat
Kuninkaallinen dynastia
Poliittiset instituutiot
- Italian kuningaskunnan edustajainhuone
- Vaalikalenteri Italian kuningaskunnassa
- Italian kuningaskunnan lainsäätäjät
- Italian kuningaskunnan ministerineuvoston puheenjohtajat
- Britannian senaatti (Italia)
Riippuvuudet
Sodat
- Italian itsenäisyyden sodat
- Eritrean sota
- Itä-Afrikan kampanja
- Italian-Turkin sota
- Etiopian sota
- WWI
- Toinen maailmansota
Politiikka
- Historiallinen oikeus
- Historiallinen vasen
- Giolittian aika
- Italian nationalismi
- Punainen biennium Italiassa
- Fasismi
- Siirtymäkauden perustuslaillinen aika
- Hyvinvointivaltion historia Italiassa: liberaali aika (1861-1921)
- Sosiaalipolitiikka (fasismi)
Historia
- Italian kuningaskunnan historia (1861-1946)
- Fasistisen Italian historia
- Italian yhdistymisen jälkeinen joukko
- Italian kolonialismi
- Italian talous 1800-luvulla
- Italian sisällissota (1943-1945)
- Italian kuningaskunnan julistaminen
- Eteläinen kuningaskunta
- Italian sosiaalinen tasavalta
- Italian vastarinta
Muut projektit
Wikilähde sisältää Italian kuningaskunnalle omistetun sivun- Wikimedia Commons sisältää kuvia tai muita tiedostoja Italian kuningaskunnasta
Ulkoiset linkit
- 17. maaliskuuta 1861 - Valtion syntymä Olemme historiaa
.svg/1280px-Banner_of_the_Holy_Roman_Emperor_(after_1400).svg.png){kind=small}
_crowned.svg/1280px-Flag_of_Italy_(1861-1946)_crowned.svg.png){kind=small}
| Viranomaisten valvonta | VIAF ( EN ) 236812499 · WorldCat Identities ( EN ) viaf-236812499 |
|---|
All Rights Reserved © 2022