Paavin valtio

Paavin valtio
( yksityiskohdat )
Paavinvaltio vuonna 1815
Hallinnolliset tiedot
Koko nimi	Paavin valtio, kirkollinen valtio, kirkon valtio tai Pyhän Pietarin perintö
Virallinen nimi	Patrimonium Sancti Petri, Status Ecclesiasticus, Status Pontificius, Dicio Pontificia
Viralliset kielet	latinaa , italiaa
Puhutut kielet	Italian murret keskiajalta , Romagnolo , Emilia ( Bolognesen murre ja Ferraran murre ), Napolin kieli ( Ascolin murre , Beneventon murre )
Hymni	Suuri voittomarssi (1857-1870)
Iso alkukirjain	Rooma
Muut pääkaupungit	Avignon , (1309-1377) Napoli (1294) [1] [2]
Riippuvuudet	Keskiajalla useita eurooppalaisia ​​valtakuntia pidettiin toisinaan korkeimman paavin omille hallitsijoilleen antamina alueina, vaikka niille annettiin täysi suvereniteetti. Tärkeimpien joukossa: Englannin kuningaskunta ja Irlannin herruus , Sardinian kuningaskunta , Portugalin kuningaskunta , Unkarin kuningaskunta , Saksalaisritarikunnan alueet ja Terra Mariana , Sisilian kuningaskunta , joka jaettiin myöhemmin Sicily Ulterior - ja Sicily Hater - valtakuntiin
Politiikka
Hallitusmuoto	Absoluuttinen teokraattinen valinnainen monarkia
Isä	Lista
Päätöksentekoelimet	Lista
Syntymä	kesäkuuta 756 Stefan II :n kanssa
Se aiheuttaa	Karolingien lahjoituksia
loppu	20. syyskuuta 1870 ( de facto ) 9. lokakuuta 1870 ( de iure , väliaikainen ) 31. joulukuuta 1870 ( de iure , lopullinen ) Pius IX : n kanssa
Se aiheuttaa	Rooman kuninkaallisen lain asetus, 9. lokakuuta 1870 , nro 5903 [3] Italian kuninkaallinen laki, annettu 31. joulukuuta 1870 , nro 6165 [4]
Alue ja väestö
Maantieteellinen altaan	Keski-Italiassa ja joillakin alueilla Pohjois-Italiassa
Alkuperäinen alue	Lazio
Suurin laajennus	Yli 44 000 km² vuonna 1649 , sen jälkeen, kun 1400- ja 1500 -luvun vaihteessa menetettiin jotkin Po-laakson kaupungit, jotka annettiin lääniksi Farneselle ja Estensille ja myöhemmälle ruhtinaskuntien hankinnalle tai takaisinostolle. Ferrara , Urbino ja Castro . Tämä pinta säilyi vuoteen 1791 asti , jolloin Avignon ja Venassinon piirikunta liitettiin Ranskaan. Vuonna 1859 osavaltiolla oli 41 740 neliökilometrin laajennus, kun se aattona liitettiin Italian kuningaskuntaan ( 1870) ei ylittänyt 12 100 km².
Väestö	3 124 668 vuonna 1853 [5]
Talous
Valuutta	Baiocco , Paolo , Bolognino , Giulio , Grosso , Scudo , Lira
Vaihtaa	Italian osavaltiot , läntinen Välimeri , Adrianmeri
Uskonto ja yhteiskunta
Tunnetuimmat uskonnot	kristinusko
Valtion uskonto	Kristinusko 16. heinäkuuta 1054 asti , sitten katolinen kristinusko
Vähemmistön uskonnot	Arianismi , juutalaisuus
Sosiaaliset luokat	papit , patriisit , kansalaiset , ihmiset
Paavinvaltion provinssit noin 1850.
Historiallinen evoluutio
Edeltäjä	Rooman herttuakunta Italian eksarkaatissa
Onnistunut	San Marino (vuodesta 1740) Rooman tasavalta (1798-1799) Ranskan valtakunta (1809-1814) Rooman tasavalta (1849) Ranskan valtakunta (1849) Italian kuningaskunta (1870-1946)
Nyt osa	Italia Vatikaani San Marino
Manuaalinen

Paavin valtio , joka tunnetaan myös nimellä Kirkkovaltio tai Pyhän Pietarin perintö ( kirkon valtio oli sen virallinen nimi vuoteen 1815 asti ^[6] ), oli valtion kokonaisuus, joka muodostui kaikista alueista, joissa Pyhä istuin käytti valtaansa ajallinen vuodesta 756 vuoteen 1870 eli yli vuosituhannen. Sitä hallitsi teokratia , jota johti paavi uskonnollisena, poliittisena ja sotilaallisena johtajana.

Sen olemassaolon aikana sillä oli aikoja, jolloin Pyhän istuimen arvovalta ja vaikutus Euroopan poliittisessa shakkilaudassa olivat huomattavat; paavin kansainvälinen projektio on aina ollut huomattavasti korkeampi kuin paavinvaltio, kun otetaan huomioon historialliset olosuhteet valtiolle asettamat alueelliset rajat, koska lähes kaikkia Euroopan valtioita hallitsivat katoliset monarkiat, jotka tunnustivat paavin korkeimmaksi auktoriteetiksi. jotka voisivat erottaa hallitsijoita ja vapauttaa feodaaliherrat ja alamaiset hallitsijalleen antamasta uskollisuuden valasta. Lisäksi Pyhän istuimen sanelemat vasallisiteet ehdollistivat joskus tärkeitä itsenäisiä valtioita, kuten Sisilian kuningaskuntaa , Napolin kuningaskuntaa ,Englannin kuningaskunta , Ranskan kuningaskunta, Espanjan kuningaskunta , Portugalin kuningaskunta , Pyhä Rooman valtakunta , Aragonian kruunu , Unkarin kuningaskunta , Itävallan valtakunta ja muut.

Paavivaltio lopetti olemassaolonsa Italian Risorgimenton tapahtumiin, kun kolme lähetystöä liitettiin Italian kuningaskuntaan vuosina 1859-1861, sitten lopullisesti vuonna 1870, kun Porta Pia murtui ja loput alueet liitettiin myöhemmin. nimittäin neljäs lähetystö ja Rooman piiri . ^[7]

Valtion synty

Paavien ajallisen herruuden alkuperää voidaan tarkastella kahdella tavalla, joista toinen on tosiasia ja toinen oikeudellinen:

• Itse asiassa: Bysantin vallan asteittaisen hajoamisen Keski-Italiassa ja Rooman herttuakunnan perustamisen myötä ( 600-luvun viimeiset vuosikymmenet ) paavin hahmo tuli ensin keisarillisen duxin rinnalle, sitten korvattiin. Roomassa ja Agro Romanossa paavit ottivat haltuunsa hänen valtuutensa ensisijaisesti valitusoikeuden harjoittamisessa, verojen perimisessä, mahdollisuudessa määrätä poliittista uskollisuutta ja sotilaallista apua niille alistetuille vasalleille ^[8] . Italian eksarkaatin kukistumisen ja Bysantin valtakunnan vallan päättymisen jälkeenKeski-Pohjois-Italiassa paaveista tuli täysivaltaisia ​​valtaa Keski-Italiassa ^[9] ;
• oikealla: Karolingien lahjoitukset ^[10] . Niiden lisäksi Sutrin lahjoitus ( 728 ), Promissio Carisiaca ( 754 ja 774 ) ja roomalainen Constitutio ( 824 ) olivat yhtä monta paavinvaltion perustaja.

Patrimonium Sancti Petri

400-luvulta lähtien ( Milanon ediktin jälkeen ) Rooman hiippakunnasta tuli rakennusten ja maa-alueiden omistaja uskollisten lahjoitusten seurauksena. Rooman piispan maaomaisuutta kutsuttiin Patrimonium Sancti Petriksi , koska lahjoitukset osoitettiin pyhille Pietarille ja Paavalille. Kuudennella vuosisadalla se oli saanut merkittävän laajennuksen ( Patrimonia ). ^[11]

Rooman hiippakunta Bysantin valtakunnassa

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Rooman herttuakunta .

Italia, joka jakautui langobardien ja bysanttilaisten kesken, langobardien kuninkaan Liutprandon (712-744) kuoleman seurauksena

Bysanttilaisten Italian takaisinvalloitussodan jälkeen ( goottilainen sota (535-553) ) Rooman hiippakunnasta tuli osa Justinianuksen yhdistämää Rooman valtakuntaa . Bysanttilaiset hallitsivat Keski-Italiaa 800-luvun puoliväliin asti . Tänä aikana Rooman hiippakunta oli osa Italian eksarkaattia , jonka pääkaupunki oli Ravenna . Paavi oli valtakunnan kansalainen; samoin kuin Rooman piispa ja lännen patriarkka , hänen virallinen arvonimi oli pontifex maximus nyt vuosisatoja vanhan perinteen mukaan, joka juontaa juurensa 382. Hänen valintansa edellytti kuitenkin keisarikunnan hyväksyntää.

Verrattuna testamenttilahjoituksiin ja lahjoituksiin, joita kaikkialta kristillisestä maailmasta tuli Pyhälle istuimelle , paavi oli juridisesti yksinkertainen maanomistaja; laillinen hallitsija oli keisari. Patrimonium Sancti Petri koostui tässä historiallisessa vaiheessa kiinteistöistä , joita Rooman piispa hallinnoi yksityisomaisuutena. Se erottui patrimonium publicumista eli Bysantin kuvernöörien ( duces ja magister militum ) hallinnoimista tiloista sekä Ravennan ja Milanon arkkipiippakuntien tiloista .

Keisari Maurikuksen (582-602) toivoman Italian jaon mukaan eksarkaatti koostui seitsemästä herttuakunnasta, joita kutakin komensi dux tai magister militum . Duke ( dux ) oli sotilasjohtaja, joka johti armeijaa. Ravennassa istui eksarkki , koko Bysantin Italian kuvernööri, ja Roomassa herttua. Bysanttilaiset päättivät ensisijaisesti suojella Ravennaa jättäen Rooman vähitellen hylätyksi itselleen. Rooman piispa huomasi joutuneensa korvaamaan kaupungin hallinnon ja ylläpidon. Itse asiassa paavi alkoi hoitaa hallituksen tehtäviä omalla alueellaan.

Näin paavi näki etuoikeutensa lisääntyvän, jolloin duxille jäi puhtaasti sotilaallinen rooli ^[12] . Goottilaisten sotien tuhoaman ja suurelta osin Konstantinopoliin muuttaneen senaattoriluokan heikkous, Ravennassa asuinpaikkaansa pitäneen eksarkin etäisyys Roomasta ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä joidenkin suurten paavien henkilökohtainen arvovalta johtivat siihen, että paavi siitä tuli itse asiassa Rooman herttuakunnan korkein siviiliviranomainen. Bysantin keisarit pitivät sitä joissain tapauksissa vastavoimana virallista eksarkkia kohtaan.

Sen ajan suuri hahmo oli paavi Gregorius I (590-604): hän järjesti uudelleen paavin hallinnon, kirkollisen toiminnan kaupungissa ja maanomistuksen, minkä ansiosta kirkko saattoi ottaa vastuulleen asukkaiden avustaminen. Lisäksi kun Agilulf solmi rauhan Konstantinopolin kanssa, lombardikuningas halusi Gregorius I:n allekirjoittavan sopimuksen Rooman edustajana eksarkki Callinicon lisäksi ( 598 ) ^[13] . Mitä tulee kaupungin puolustamiseen, paavi edisti paikallisen miliisin ( exercitus ) perustamista, jonka alun perin muodostivat scholae(kiltat, jotka kokosivat eri kansallisuuksia edustavia asukkaita), kauppakillat ja paikalliset yhdistykset . Miliisi yhdessä papiston ja populuksen (suurten perheiden päämiesten) kanssa sai oikeuden osallistua paavinvaaleihin.

Paavi Bonifatius V : ltä (625) jokainen paavi meni vaalien jälkeen suoraan eksarkkiin saadakseen keisarillisen hyväksynnän. Paavi Sakarias oli ensimmäinen paavi, joka ei pyytänyt vahvistusta valinnastaan ​​Ravennassa eikä Konstantinopolissa.

Sutrin lahjoitus (728)

Sama aihe tarkemmin: Sutrin lahjoitus .

Tehokas siviilivalta, jonka Pyhä istuin omaksui Rooman herttuakunnan perustamisesta lähtien, yhdessä Bysantin keisarien yhä suuremman heikkouden kanssa Italiassa teki mahdolliseksi sen teon, joka meni historiaan " Sutrin lahjoituksena ". Vuonna 728 lombardit repivät Bysantilta Narnin linnoituksen , joka asetettiin Via Amerinan varuskunnaksi , joka johti Todiin ja Perugiaan. Amelian ja Orten linnoitukset jäivät vartioimaan Via Amerinaa . Etelämpänä Castra di Sutri , Bomarzo puolusti Via Cassiaa Tiberin laakson varrella .ja Blera . ^[14] Paavi Gregorius II (715-731) kääntyi suoraan kuningas Liutprandin puoleen ja pyysi häntä luopumaan jo valloitetuista alueista ja palauttamaan ne Bysantin eksarkille lailliseksi haltijaksi. Liutprando puolestaan ​​lahjoitti Sutrin castrumin paaville . Historioitsijoiden mukaan "Sutrin lahjoituksella" paavi sai ensimmäistä kertaa virallisesti tunnustetun ajallisen vallan .

Hänen omaisuutensa ulkopuolella paavin ylivalta oli kuitenkin kaukana tehokkaasta: Lombard-alueilla paikalliset piispat olivat lähes itsenäisiä, kun taas Bysantin maissa tuntui Konstantinopolin patriarkan vaikutus , usein keisarin rinnalla. Roomassa paavi oli arvostetuin persoona, mutta kunnalliset valtuudet olivat aristokratian käsissä (ja pysyivät sellaisina myös eksarkaatin hajoamisen jälkeen). ^[13]

Suhteet langobardeihin, jotka olivat edelleen kireät, kärjistyivät vuonna 739 , kun Liutprando piiritti Rooman. Paavi Gregorius III onnistui saamaan hänet luopumaan vain frankkien kuninkaan palatsin päällikön Carlo Martellon (silloin vain diplomaattisen) väliintulon ansiosta . Paavi lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmaisu populus peculiaris beati Petri esiintyi ensimmäistä kertaa viitaten Rooman herttuakunnan , Ravennan ja Pentapoliksen ^[15] väestöihin, jotka olivat kokoontuneet tasavaltaan , jonka suojelijana oli Pyhä Pietari . samanniminen sankari.

Äskettäin paavin valtaistuimelle noussut Zaccaria (741-752) kohtasi uuden langobardien kriisin epäröimättä asioida suoraan Liutprandin kanssa. Keväällä 743 he tapasivat Ternissä . Paavi sai Lombard-kuninkaalta lahjoituksena takaisin neljän miehittämänsä kaupungin (mukaan lukien Vetralla , Palestrina , Ninfa ja Norma ) sekä osan Sabinan kirkon omaisuudesta, jotka herttuat varastivat sieltä yli kolmekymmentä vuotta aiemmin. Spoletosta _. Konstantinopoli oli heikko ja menetti jatkuvasti jalansijaa langobardien eduksi, kun taas sen suhteet paavikuntaan heikkenivät entisestään. Kahdeksannen vuosisadan puolivälissä Astolfon kanssa Lombard-valtakunta halusi antaa lopullisen iskun Bysantin eksarkkiin tunkeutumalla Italian keisarillisten maiden sydämeen. Ravenna ja Pentapolis ( 751 ) kaatui .

Karolingien lahjoituksia

Paavinvaltion kehitys Karolingien lahjoituksista 750-luvulla Innocentius III :n paavikseen (1198-1216)

Bysantin vallan päättyessä Italiassa vuonna 752 langobardien kuninkaan Astolfon uhkaukset Roomaa kohtaan muuttuivat yhä vaarallisemmiksi, joten paavi Stefanos II meni Galliaan pyytämään Pepin Lyhyen tukea . Quierzyn ( latinaksi Carisium ) kaupungissa Pepin lupasi paaville, että kun langobardien valloittamat alueet oli saatu takaisin, hän lahjoittaisi ne Pyhälle istuimelle. Tämä teko muistetaan nykyään nimellä Promissio Carisiaca (754). Ranskan kuninkaaksi kruunattu Pepin lähetti ^[16] armeijansa Italiaan vuosina 755 ja 756. Molemmissa yhteenotoissa frankit voittivat langobardit.^[17]

Promissio Carisiacan toimeenpanossa Ravennan eksarkaatti , kaksi Pentapolista ja Via Amerinan varrella sijaitsevat kaupungit (mukaan lukien Orte , Todi ja Perugia ), jotka olivat aikoinaan Bysantin valtakunnan alueita, siirtyivät "Sede dell'Apostolo Pietrolle" (toinen Pavian rauha, kesäkuu 756 ) ^{[18] [19]} . Palkintona paavi Stefanos II antoi Pippinille valtansa legitiimiyden nimittämällä itsensä ja hänen lapsensa patricius Romanorumiksi (eli Rooman suojelijaksi). Siihen asti patriciuksen arvonimi ei ollut koskaan ollut paavin etuoikeus: aPatricius oli itse asiassa keisarin varassa. Tuolloin Italiassa tämä arvonimi oli vain Ravennan eksarkki ja vuodesta 751 lähtien se oli vapaana. Keisarin näkökulmasta paavi esitti itselleen oikeuden, joka ei kuulunut hänelle. Stephen II sen sijaan uudisti patriciuksen arvonimen merkinnällä Romanorum , mikä erottaa sen ainakin muodollisesti keisarillisarvosta ^[20] .

Bysantin keisari ilmeisesti vastusti ja lähetti kaksi sanansaattajaa frankkien kuninkaalle, kiistäen tämän nimittämisen patriciukseksi ja kutsuen häntä palauttamaan eksarkaatin lailliselle herralle eli Itä-Rooman valtakunnalle; mutta Pippin vastasi kieltävästi ja erotti kaksi suurlähettiläätä ^[21] . Ilman Konstantinopolin välitystä paavi käytti suoraan herruuttaan uusilla alueilla. Toisaalta Pyhä istuin ei käyttänyt suoraan seuraavia asioita:

a) valtion sotilaallinen turvallisuus, jonka Karolingien valtakunnan armeija takuu ;
b) paikallishallinto: koska paavinvaltiolla ei ollut hallintorakenteita, kirkon alueita hallitsivat paavin puolesta kaupunkiaristokratioiden jäsenet, joille he tunnustivat muodollisen ylivallan.

Pippinin poika Kaarle Suuri , joka oli hyvin omistautunut Pyhälle Pietarille, meni alas Roomaan viisi kertaa ^[22] ja yhtä monta kertaa rikastutti patrimonium Sancti Petriä lahjoilla :

1. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 773 (21. huhtikuuta, pääsiäispäivä ): hän tapasi paavi Adrianuksen, vahvisti isänsä Pipinon lahjoituksen ja lahjoitti osan Beneventon herttuakunnasta ja Spoleton herttuakunnasta (kutsutaan myös pieneksi Langobardiaksi ) . apostolit Pietari ja Paavali sekä Korsikan saari ;
2. Vuonna 774 paavi myönsi hänelle patricius Romanorum - tittelin . Carlo lahjoitti roomalaisen Tuscian (joiden keskukset ovat Ronciglione , Viterbo , Toscania , Soana ) yhdessä joidenkin Lombard-Tuscian keskusten ( Populonia , Rusellae ja Castrum Felicitatis ) kanssa sekä Anconalle , Numanalle ja Osimolle : yhteensä kymmenen kaupunkia;
3. Vuonna 781 , pääsiäisenä, hän vihki lapsensa: Pipinon Italian kuninkaaksi ( regem super Italiam ) ja Ludovicon Akvitanian kuninkaaksi; lisäksi hän teki sopimuksen paavi Adrianon kanssa, joka luopui Terracinasta ja sai vastineeksi Sabinan ;
4. Vuonna 787 hän päätti pitää Beneventon herttuakunnan itselleen; sitten hän irrotti siitä joitain kaupunkeja, jotka hän luovutti paaville: Sora , Arpino , Arce , Aquino , Teano ja Capua (kutsutaan myös nimellä civitatibus in partibus Beneventanis ) ^[23] ;
5. Kun Kaarle vihittiin keisariksi (vuoden 800 joulu ), hän rikasti Rooman tärkeimpiä basilikoja monilla kulta- ja hopealahjoilla.

Paavi hallinnoi uusia alueita actionariin kautta jättäen kuitenkin Bysantin hallitukselle tyypilliset kunnalliselämän muodot. Rooma oli aristokratian käsissä, joka aikoi pitää muinaisen senaatin hengissä, kun taas ihmiset jakautuivat kouluihin : kaksitoista Tiberin vasemmalla rannalla sijaitseville alueille , kaksi Trasteverelle ; San Pietron basilikan sisällä oli myös schola Graecorum ja neljä koulua sakseille, friisiläisille, frankeille ja lombardeille . Paavi alkoi lyödä kolikoita nimellään ja kuvallaan, ja vuodesta 781 lähtien hän alkoi päivämäärää asiakirjat paavinsa vuosien mukaan keisarin hallituskausien sijaan.^[24] .

Pyhä istuin todellisuudessa:

• hän ei koskaan saanut haltuunsa ensimmäisen ja neljännen Karolingien lahjoituksen alueita, koska keisari testamentissaan määräsi ne seuraajilleen;
• se sai haltuunsa toisen lahjoituksen alueet, mutta menetti myöhemmin Lombard Tuscian;

Mitä tulee Pepiniltä saatuihin lahjoituksiin, Italian eri kuninkaat ottivat ne haltuunsa Karolingien valtakunnan hajoamisen jälkeen ( 887 ). Pyhä istuin sai sen takaisin haltuunsa vasta pitkien ja kohdennettujen kampanjoiden jälkeen sotilaallista vaihtoehtoa poissulkematta ja joidenkin paavien vahvan aloitteen ansiosta, alkaen Innocentius III :sta (1198-1216).

Konstantinuksen lahjoituksen väärennös

Vuonna 774 Kaarle vahvisti Pepin Lyhyen Promissio Carisiacan . Paavivaltion painoarvon vahvistamiseksi laadittiin niin sanottu Konstantinuksen lahjoitus paavi Sylvester I :lle , väärä asiakirja, jonka tarkoituksena oli legitimoida paavien ajallinen valta. Tämän asiakirjan mukaan Rooman keisari Konstantinus Suuri vakuutti vuonna 321 Silvestro I:lle ja hänen seuraajilleen yksinoikeuden Lateraanien palatsiin ja Rooman kaupunkiin, kaikkine tarvikkeineen ja keisarillisine arvomerkeineen.

Humanisti Lorenzo Valla huomasi asiakirjan olevan väärennös noin vuonna 1440 . Valla havaitsi, että latinalla , jolla se kirjoitettiin, oli eri ominaisuuksia kuin Rooman valtakunnan kielellä .

Keskiaikainen historia

Karolingien valtakunnan ja roomalaisen aristokratian välillä

Patrimonium Sancti Petri 1000- luvun puolivälissä

Vuonna 812 solmittiin sopimus, jonka mukaan Bysantin keisari tunnusti Frankin keisarin vallan lännessä. Vastineeksi Bysantin valtakunnan luopumiseen kaikista aluevaatimuksista Kaarle luovutti Venetsian rannikon , Istrian ja Dalmatian Konstantinopolille ^[25] .
Vuonna 824 paavin itsemääräämisoikeus kirkon valtioon ja läheiset siteet, jotka yhdistivät tämän poliittisten ja alueellisten kokonaisuuksien Frankin valtakuntaan, vahvistettiin ja vahvistettiin Rooman konstituutiolla , jonka julkaisi Karolingien keisarin Lothair I :n poika.ollessaan Roomassa. Hän yritti estää roomalaisen aristokratian puuttumisen oikeudenkäyttöön. Lothair, Italian kuningas ja keisari Ludvig hurskaan poika , asetti itsensä välimieheksi aatelisten perheiden ja Apostolisen istuimen väliin: hän tunnusti kunnallisvallan aristokratialle, muinaisen senaatin perilliselle, mutta asetti paavin sen ylitse. Patriciukseksi tunnustetun keisarin, joka on Rooman suojelija, täytyi valvoa kaupunkia, jotta järjestys voisi hallita. Perustuslaissa vahvistettiin vihdoin valtataistelujen aiheuttamien vahinkojen korvaus, jotta se ei palaisi.

Karolingien valtakunnan hajoamisen myötä myös Constitutio katosi käytöstä . Seuraavina vuosina Pyhä istuin joutui roomalaisen aristokratian armoille, joka yritti ottaa paavilta ajallisen vallan (oikeushallinto, Rooman kaupungin hallitus), jonka Alberico valloitti väliaikaisesti (vuonna 932). , Marozian poika , joka perusti diktatuurin kaupunkiin tänä aikana. Tilanne jatkui koko 10. vuosisadan ajan .

Paavi Johannes XII yritti päästä eroon tästä vaikeasta tilanteesta , joka vuonna 960 pyysi Saksan kuningasta Otto I:tä Saksin kohdistamaan valtansa, kristikunnan suurimman ajallisen voiman hallitsijana, Rooman kansalle ja aristokratialle. Otto I saapui Italiaan (syyskuu 961 ), ja Johannes XII kruunasi hänet keisariksi (2. helmikuuta 962 ). Molemmat hallitsijat palauttivat yhdessä roomalaisen perustuslain ja solmivat uuden sopimuksen, Privilegium Othonis -sopimuksen ., jolla keisari lupasi palauttaa paaville ne alueet, jotka Karolingien keisarit olivat antaneet hänelle ja sitten Italian kuninkaat olivat varastaneet häneltä.

Mutta sacra defensio ecclesiaen varjolla Privilegium salli myös keisarin suoran puuttumisen patrimonium S. Petrin asioihin ja vahvisti valtakunnan suvereniteettia kirkon valtioon. Privilegium vahvistettiin Diploma Heinricianum , joka sovittiin pääsiäispäivänä 1020 paavi Benedictus VIII:n (1012–1024) ja Henrik II :n (1002–1024) välillä . Vuonna 1052 sopimus paavi Leo IX :n ja keisari Henrik III :n välillä Wormsissa ^[26], perusti Pyhän istuimen hankkiman Beneventon kaupungin , joka pysyi osana paavinvaltiota useiden vuosisatojen ajan vuoteen 1860 asti . Vuosisadan lopulla normannit laajenivat Adrianmeren alueelle Apuliasta pohjoiseen valloittamaan laajoja Marca Fermanan alueita . Vuonna 1081 paavi Gregorius VII ja Roberto il Guiscardo hyväksyivät uuden rajan perustamisen Tronto -joelle ^[27] . Tämä raja ei ole enää muuttunut: nykyään se erottaa Marchen Abruzzosta . Jälleen kiitos Gregory VII : n uudistuksesta(1073-1085), kirkon valtion riippumattomuus Imperiumista lisääntyi.

Frederick Barbarossan (1155-1190), joka yritti puuttua Italian asioihin, valtakunnan alaisuudessa niemimaalle luotiin poliittinen jako Guelfien ja Ghibelliinien välille : edellinen tuki paavin, jälkimmäinen keisarin ensisijaisuutta. Venetsian rauhan myötä , joka päätti osapuolten välisten sotien ensimmäisen vaiheen vuonna 1177, Federico muun muassa tunnusti muodollisesti paavinvaltioiden itsenäisyyden keisarillisesta suojelusta.

Kirkon tila myöhäiskeskiajalla

Innocentius III:n (1198-1216) myötä paavikunta aloitti Pyhän Pietarin perinnön "palauttamisen"

1300-luvun alussa Pyhä istuin harjoitti tehokasta suvereniteettia vain Lazion alueella . Kirkon osavaltiot koostuivat seuraavista alueista: Rooman pohjoispuolella Tuscia tai Rooman Toscana ja Sabina ; Rooman eteläpuolella Marittima (merellinen Lazio) ja Campagna (sisämaa). Innocentius III: n (1198-1216) myötä paavivaltio alkoi lähteä Rooman herttuakunnasta ottaakseen uuden, alueiden välisen ilmeen ^[29] . Hänen paavilleen oli ominaista Pyhän Pietarin perinnön periminen.

Paavinvalta ja imperiumi, jotka nousivat muutama vuosikymmeni sitten pitkästä kamppailusta sijoituksista, eivät olleet vielä täysin määrittäneet valtaansa poliittisella ja alueellisella tasolla. Ei ollut selvää, mitkä alueet olivat Pyhän istuimen ja mitkä Imperiumin ajallisen vallan alaisia. Keisari Frederick I Barbarossa oli hävinnyt Legnanon taistelussa ( 1176 ) alistuessaan kirkolle ja sitoutunut palauttamaan Apostoliselle istuimelle universa regalia et alias possessiones Sancti Petri , jonka hänen edeltäjänsä olivat varastaneet aikaisempina vuosina. . Mutta se teko jäi paperille. 12. heinäkuuta 1213 keisari Otto IVvahvisti lupaukset palauttamisesta; Vuonna 1219 keisariksi kruunattava Fredrik II Švaabilainen uusi osan Pohjois-Italiasta luovutuksen paaville.

Samaan aikaan Keski- ja Pohjois-Italiaan syntyi vapaita kuntia . He saivat yhä suuremman taloudellisen vallan ja alkoivat pyrkiä suurempaan poliittiseen vapauteen. Kirkon valtio tuki kuntien taistelua Fredrik II:ta vastaan ​​tasapainottaakseen germaanisen suvereenin valtaa. Innocentius III asetti myös tavoitteekseen toteuttaa "suvereniteettiin liittyvät konkreettiset oikeudet" ^[30] , jotka keisarit olivat siihen asti tunnustaneet vain sanoin. Paavi sai Marcovaldo di Annweilerilta (Italian keisarin kirkkoherra) palauttamaan Ravennan entisen eksarkaatin ( Romagnan ) alueet Pyhälle istuimelle.mutta ei vain: kaikki alueet Adigesta ja Panarosta Anconaan asti , Ylä-Tiberin laakson lisäksi. Samoin Spoleton , Assisin ja Soran herttuakunnat otettiin takaisin saksalaiseen Urslingenin Corradoon . Näiden toipumisen jälkeen paavi loi kolme uutta provinssia ( Marca Anconitana , Spoleton herttuakunta ja Provincia Romandiolæ ), jotka liittyivät kahteen olemassa olevaan: San Pietron perintö ja Campagna ja Marittima . Paavivaltioiden alue koostui siis viidestä provinssista ^[31]. Tallennetuilla mailla kaupungit erotettiin Pyhän istuimen välittöminä ja välittöminä subiektaina . Ensin mainitut olivat itsehallinnollisia kuin lääninhallitukset, eli niitä hallitsi herra, kun taas jälkimmäisessä ajateltiin sekamuotoista hallintotapaa: herra toimi kansan kapteenina; Pyhä istuin lähetti pahtorin, joka oli ainoa ajallisen vallan haltija. Usein kirkko piti elossa kunnalliset elimet (vanhimmat ja neuvosto), varsinkin siellä, missä ne olivat juurtuneet ja joilla oli valta valita kansan kapteeni ^{[32] [33]} . Paavi Honorius III (1216-1227) jatkoi Innocentius III:n aluepolitiikkaa. Mutta vuonna 1230hallinnollinen kokeilu, 28 vuotta sen aloittamisesta, epäonnistui. Gregorius IX (1227-1241) päätti siksi lähettää kirkon virkamiehiä, rektoreita , jotka asuivat pysyvästi maakunnassa ja hallitsivat sitä (tai pikemminkin edustivat keskushallintoa) tietyn määrän vuosia ^[34] . Vuonna 1244 Innocentius IV nimitti kardinaali Raniero Capoccin edustajakseen koko kirkon valtioon.

Useimmissa kolmessa uudessa maakunnassa paavin suvereniteetti säilyi paperilla. Pyhän istuimen oli jatkettava keskustan ja pohjoisen alueiden takaisinvaltaamista diplomaattisin ja sotilaallisesti. Vuonna 1248 toiminta kruunasi menestyksen Ottaviano degli Ubaldinin (touko-kesäkuu 1248) johtaman guelfi -armeijan Po-laaksossa voittojen ansiosta . Seuraavina vuosina Ghibellin joukot kuitenkin valtasivat takaisin Bolognan ja Romagnan kaupungit . Pitkä interregnumjoka seurasi keisari Fredrik II:n kuolemaa (joka kesti 1250-1273), loi epävarmuuden ja epävarmuuden tilan Italiaan. Sen sijaan, että olisi suosinut Pyhää istuinta, hän rajoitti sen toimintaa.

Tänä aikana kirkko joutui kohtaamaan Frederick II:n Švaabilaisen vakavan uhan ja Keski-Pohjois-Italian rehottavan ghibellinismin. Pyhä istuin yritti pitkään vastustaa heitä tukeutumalla guelfien joukkoihin, mutta kun ratkaiseva taistelu gibelliineja vastaan ​​tuli, he lyötiin vakavasti ( Montapertin taistelu , 4. syyskuuta 1260 ). Paavin täytyi turvautua vain ulkomaisen prinssin, ranskalaisen Anjoun Kaarlen tukeen . Jälkimmäinen laskeututtuaan Italiaan ja voitettuaan švaabit Beneventossa (1266) asettui kiistämättä Sisilian kuningaskuntaan tunnustaen kirkon suuren suvereniteetin siihen nähden.

Po-laakson alueet palasivat paavin hallituksen alaisuuteen paavien Gregorius X (1272-1276) ja Nikolo III :n (1277-1280) kanssa. Vuonna 1273 kuultiin Gregorius X:n yllytyksiä tulla valituksi uudeksi roomalaisten kuninkaaksi : 1. lokakuuta 1273 Saksan vaaliruhtinaat valitsivat uuden suvereenin, mikä lopetti vuonna 1250 alkaneen pitkän vacatio imperiin . Valinta osui ensimmäistä kertaa Habsburgien talon jäsenelle kreivi Rudolphille . Lyonin ekumeenisessa kirkolliskokouksessakeisarillinen liittokansleri Otto of Spira vannoi suvereeninsa nimissä, että Rooman kirkon omaisuus säilyisi ennallaan ja luopui kaikista Sisiliaan kohdistuvista vaatimuksista ^[35] . Paavi tapasi keisarin vuotta myöhemmin, Lausannessa (18.-21. lokakuuta 1275) ^[36] . Neuvottelut onnistuivat ja paavi kutsui kuninkaan Roomaan keisarillisen kruunajaisiin. Päivämääräksi asetettiin 2. helmikuuta 1276, jolloin hänen tyttärensä Clemenzan avioliitto oli Anjoun Charlesin veljenpojan Carlo Martellon kanssa ^[35] . Rodolfo uudisti saatavuutensa, mutta lyhyet paavit, jotka seurasivat toisiaan seuraavina vuosina (kolme puolentoista vuoden sisällä) estivät häntä ratifioimasta sopimuksia.

Paavi Nikolai III (1277-1280) onnistui tekemään sopimukset. Ensinnäkin hän pyysi, että kirkollisten alueiden täydellinen laajennus vahvistetaan tarkasti ja kirjallisesti, myös kaikki kaupungit luettelemalla. Keisarin vastaus oli, että kirkon osavaltiot ulottuivat Radicofanista (Siena) Cepranoon . Se vahvisti, että Pyhällä istuimella oli oikeudet Ravennan entiseen eksarkaattiin , entiseen Bysantin Pentapolikseen sekä Anconan marssiin ja Spoleton herttuakuntaan ^[37] .

Rodolfo nimitti oman apostolisen istuimen legaatin, alaikäisen veljensä Corradon ( Konrad ). Hän meni Roomaan, jossa hän allekirjoitti valtakirjalla asiakirjan, jolla Rodolfo vahvisti Lausannessa annetut lupaukset (4. toukokuuta 1278). Nikolai III, hälventääkseen epäilyksiä, pyysi paavin arkistoista kaikki keisarillisten Pyhälle istuimelle antamia lahjoituksia koskevat pergamentit vanhimmasta Ludovico il Pion Privilegiumista viimeisimpiin Otto I :n ja Henrik II :n tutkintokirjoihin. . Sitten hän teki kopion ja lähetti ne Rodolfolle varmennettavaksi. Minkä hän teki, vaikkakin vastahakoisesti (germaaniset keisarit kutsuivat entistä eksarkaattia "imperiumin puutarhaksi"). 30. kesäkuutaVuonna 1278 Viterbossa , silloisessa paavin asuinpaikassa, saksalainen legaatti antoi paaville diplomin, jolla keisari vahvisti luvattujen alueiden luovutuksen. Tällä tavalla Niccolò III sai vahvistuksen vaadittujen alueiden laillisesta kuulumisesta Pyhälle istuimelle.

Valtion yhtenäisen organisoinnin prosessi keskeytti paavin istuimen siirron Avignoniin Ranskaan (1309-77) . Se oli ns. " Avignonin vankeuden " aikaa ^[38] . Transalpiinit monopolioivat kaikki konklaavit, ja vain ranskalaiset paavit valittiin. Paavinvaltion maakunnat joutuivat paavin istuimen syrjäisestä sijainnista johtuen anarkian saaliiksi ja hajosivat Rooman tärkeimpien aatelissukujen sisäiset taistelut (esimerkiksi Colonnan ja Orsinin välillä , myös Giovanni Boccaccio kertoi ) .

Valtion jälleenrakentaminen Avignonin jälkeen

Urban VI (1378-1389).

Avignonin vankeuden aikana paavikunta menetti suurimman osan alueistaan ​​hallinnan. Paavin valtio jakautui useiksi paikallisiksi valtiaiksi. Vuonna 1353 Innocentius VI , myös odottaessaan mahdollista paavinvallan paluuta Rooman istuimeen, antoi espanjalaisen kardinaalin Egidio Albornozin palauttaa paavin vallan Italian kirkon alueilla. 30. kesäkuuta 1353 päivätyllä Bullilla hänelle annettiin poikkeukselliset valtuudet (vicar general terrarum et provinciarum Romane Ecclesie in Italiane partibus citra Regnum Siciliae ).

Albornoz onnistui yrityksessä sekä diplomatialla että aseilla. Kardinaali toteutti useita vuosia kestäneitä kampanjoita. Hän vietti ensimmäisen vuoden Laziossa ja Umbriassa ( Spoletossa ). Myöhemmin hän suuntasi pohjoiseen, missä hän hyökkäsi Urbinon Montefeltron ja Riminin Malatestan hegemoniaa vastaan . Otettuaan linnansa haltuunsa kardinaali salli perheiden jäädä kaupunkiin: heille perustettiin uusi apostolisen kirkkoherran virka temporalibusissa . Sama sopimus tehtiin Ravennan Da Polenta ja Alidosi kanssaImolasta. Ordelaffit , jotka komensivat Forlìa ja Faenzaa , kieltäytyivät sen sijaan sopimasta Pyhän istuimen kanssa . Jälkimmäiset taitettiin vasta kun paavi Innocentius VI julisti ristiretken Forlivesiä vastaan . Ristiretki kesti 1355-1356 vuoteen 1359, jolloin kompromissiin päästiin: Forlì palasi suoriin paavin riippuvuuksiin. Forlimpopoli ja Castrocaro jäivät Ordelaffiin, joka hallitsi heitä paavin kirkkoherrana. Kampanjan päätteeksi Albornoz asetti päämajansa Forlìon osoittaen, jopa symbolisesti, että operaatiot paavin vallan vahvistamiseksi kirkon alueilla oli saatu päätökseen.

Pohjoisessa vain Bologna pysyi itsenäisenä. Marchen ja Po-laakson omaisuuden takaisin saaminen oli olennaista, koska suuri osa paavin taloutta ruokkivista tuloista tuli näiltä alueilta. Ainoastaan ​​näiden omaisuuksien palauttamisen myötä paavinvallan palauttaminen Roomaan olisi mahdollista ^[39] . Kun kirkkovaltion yhtenäisyys oli palautettu, kardinaali Albornoz loi provinssien hajautukseen perustuvan hallinnon, joka kodifioitiin vuonna 1357 niin kutsuttuihin Egyptin perustuslakeihin ^{[40] .}. Albornozin käyttöön ottama organisaatiomalli otettiin myöhemmin käyttöön ja otettiin käyttöön muissa Italian valtioissa. Osavaltio jaettiin seuraaviin provinsseihin: ^[41]

• Patrimonii S. Petri Tusciassa ^[42] , rehtorin paikka Montefiasconessa ;
• Provincia Marittimæ ^[43] , jonka kotipaikka on Velletri ;
• Campaniæn maakunta ^[44] todennäköisesti sijaitsee Ferentinossa ;
• Provincia Ducatus Spoletani ^[45] , kotipaikka Spoleto;
• Provincia Marchiæ Anconæ , kotipaikka Macerata ;
• Romandiolæn maakunta ^[46] , jonka pääkonttori on Faenza tai Cesena ^[47] .

Maakunnat olivat taloudellisesti omavaraisia; Rooma harjoitti vain koordinaatiota. Kunkin yksittäisen provinssin ylin auktoriteetti oli paavin legaatti , joka toimi täydellä valtuudella paavin nimissä. Legaatti hallitsi yhdessä rehtorin kanssa . Eri maakuntien alueelliset piirteet olivat pitkään epävarmoja. Ainoastaan ​​paavi Pius IV:n (1559-1565) kanssa oli olemassa tietty ja määrätietoinen kunkin maakunnan tunnistaminen.

Samaan aikaan avignonilaisten vankeusaika oli lähestymässä loppuaan. Vuonna 1367 Urbanus V saapui Roomaan , mutta pysyi siellä vain kolme vuotta, koska vuonna 1370 hän palasi Avignoniin, missä hän kuoli samana vuonna. Vuonna 1378 , kun Gregorius XI kuoli , kardinaalit kokoontuivat konklaaviin roomalaisten jatkuvan painostuksen alaisena valitsivat paavi Urbanus VI:n ., italialainen, joka, toisin kuin hänen edeltäjänsä, jäi kaupunkiin. Ranskalaiset, jotka eivät halunneet menettää hallintaansa paavin suhteen, julistivat vaalit mitättömiksi vedoten väkijoukon kardinaaleihin kohdistamaan painostukseen todisteena. Jotkut kardinaalit lähtivät Roomasta ja kokoontuivat osavaltion rajan takana sijaitsevaan kaupunkiin, Fondiin . Täällä he valitsivat antipaavin , Klemens VII :n (1378-1394). Se oli suuren lännen skisman alku .

Konstanzin kirkolliskokouksen ( 1418 ) jälkeen, joka teki lopun jakautumisesta, paavi otti yhä enemmän kaksinkertaisen roolin yleiskirkon päänä ja kirkon valtion ehdottoman hallitsijan roolissa. Seuraavina vuosikymmeninä perustettiin elimiä auttamaan paavia sisäisten asioiden hoidossa ja suhteissa ulkomaailmaan: paavi Martinus V (1417-1431) perusti Salaisuuksien kammion hoitamaan diplomaattisia suhteita; vuonna 1487 paavi Innocentius VIII perusti apostolisen sihteeristön latinankielistä virallista kirjeenvaihtoa varten . Se oli komissio, joka koostui 24 kardinaalista ja jota koordinoi kardinaaliSecretarius Domesticus . 1500-luvun alussa Leo X perusti Secretarius Intimus -toimiston , jolle uskottiin paavin kirjeenvaihto italiaksi (ensimmäisenä tässä virassa oli Pietro Ardighello ). Lopulta poliittisten asioiden kardinaaliasiantuntija otti valtion asioiden käytännön ohjauksen (ensimmäinen oli Giulio de 'Medici ). Näin muotoutui Pyhän istuimen valtiosihteeri .

Moderni historia

1500- ja 1600-luvuilla

Paavin valtion laajennus (keltainen väri) vuonna 1499

Teoreettisesta alueesta tehokkaaseen alueeseen

Muutosprosessi alkoi 1400-luvun puolivälissä ja päättyi 1600- luvun puolivälissä . Paavinvaltiosta hajautetusta alueellisesta kokonaisuudesta tuli keskitetty valtio, joka sai samat ominaisuudet kuin muut Italian ja Euroopan valtiot. Erityisesti asianomaisen valtion uusi organisaatio ^[48] :

• rajojen vahvistaminen;
• Alueellisen valvonnan keskittäminen (feodaalisuuden vastainen politiikka);
• Keskitetty byrokratia (keskusosastot Roomassa ja hajautetut elimet provinsseissa);
• Nykyaikaisen verojärjestelmän luominen;
• Annona-, kuljetus- ja postijärjestelmän luominen.
• Julkisen velkajärjestelmän luominen .

Tähän muutokseen osallistui myös itse paavi , joka ajallisen valtion kasvavan painon vuoksi otti paavi-kuninkaan kaksoisroolin, sekä kardinaalien kollegion , jonka oikeudet vähenivät ennen paavia, absoluuttista suvereenia, niin pitkälle suorittaa Pietarin uuden seuraajan valinnan ainoan tehtävän ^[49] .

Alueellinen laajentuminen ja rajojen vahvistaminen

1400-luvun viimeisinä vuosina paavinvaltion politiikka kääntyi yhä selvemmin omaisuutensa hoitamiseen Pohjois-Italiassa alkaen Aleksanteri VI :n (1492-1503) paavista, sarjasta sotilaallisia kampanjoita. sopii erityisen hyvin Bolognan ja Romagnan viimeisten kaupunkien valtaamiseen. 1500-luvun alussa Julius II sai päätökseen valtion pohjoisten alueiden takaisinvalloituksen:

• 1499 - 1500 : Romagna (paitsi Ravenna) ^[50] ;
• 1506 : Bologna.

Vuonna 1506 Julius II teki matkan takaisin valloitetuille alueille. Se oli paavin ensimmäinen matka valtionpäämiehenä. Vuonna 1508 paavi kutsuttiin liittymään League of Cambraiin , kansainväliseen liittoumaan, johon osallistuivat Euroopan suurvallat Venetsian tasavaltaa vastaan . Julius II liittyi Liittoon palauttaakseen paavin suvereniteetin venetsialaisten miehittämissä kaupungeissa Romagnassa : Ravenna , Cervia , Rimini , Faenza ja Forlì. Voitetun Venetsian täytyi antautua (1510). Saatuaan takaisin vaaditut kaupungit Julius II liittoutui Venetsian kanssa Estensen vastaisessa mielessä: heinä-elokuussa 1510 paavin armeija miehitti kaikki Ferraran herttuakunnan Romagnan paikkakunnat ^[51] .

Vuonna 1511 perustettiin liitto Ranskaa vastaan ​​Julius II:n aloitteesta. Pyhän liigan tavoitteena oli vastustaa Ludvig XII:n ekspansionistisia tavoitteita ja "vapauttaa Italia", toisin sanoen tehdä loppu Milanon herttuakunnan Ranskan miehitykselle . 11. huhtikuuta 1512 liitto kärsi sensaatiomaisen tappion Ravennan taistelussa, mutta seuraavana vuonna hän kosti pakottamalla ranskalaiset hylkäämään Milanon ja Lombardian. Tämän konfliktin aikana Julius II oli liittänyt Parman ja Piacenzan (josta tulee tulevaisuudessa Farnesen herttuakunta) paavinvaltioon. Hän oli myös saanut selville, että Ferdinand Aragonia tunnusti Napolin kuningaskunnan paavin lääniksi, ja hän suunnitteli salaliittoa espanjalaisten karkottamiseksi etelästä . Julius II pystyi julistamaan Italian vapauden ja Paavin valtion keskeisen aseman niemimaalla Mantovan kongressissa vuonna 1512. Hänen kuolemansa seuraavana vuonna kuitenkin esti hänen jatkoprojektinsa.

Pius IV :n (1559-1565) paavikaudella saavutettiin yhdessä kaksi tavoitetta: tietty ja määrätietoinen aluejako ja suuren nepotismin loppu. Sisäisesti vahvistuneena Pyhä istuin vakiinnutti itsensä noin vuosisadan ajan yhdeksi sen ajan Italian politiikan suurista päähenkilöistä. 1500-luvun 30-luvulta alkaen paavinvaltio laajeni ja konsolidoitui huomattavasti ja saavutti suurimman laajennuksensa seuraavan vuosisadan puolivälissä: yli 44 000 km ² .
Lorduuksien ja osavaltioiden välillä, jotka siirtyivät lievästä vasallisuudesta (mutta todellisuudessa puoliitsenäisestä) todelliseen imeytymiseen paavivaltion sisällä, oli 1500- ja 1600 - luvuilla ., seuraavat:

• 1532 : Anconan tasavalta päättyy . Paavi Klemens VII asetti kaupungin kirkon suoran vallan alle taitavalla liikkeellä; ^[52]
• 1540 : Perugian kaupungin autonomia päättyy valitettavan sodan jälkeen Paul III Farnesea vastaan ;
• 1598 : Ferraran herttuakunta siirretään Pyhälle istuimelle Este - suvun dynastian sukupolven ehtymisen jälkeen ; ^[53]
• 1631 : Urbinon herttuakunta näkee maallisen autonomian päättyvän, koska herttua Francesco Maria II Della Roveren jälkeläisiä ei ole ;
• 1649 : Castron herttuakunta katoaa viimeisenä; se oli ollut todellinen valtio Paavali III Farnesen (1534-1549) aikana muodostetun valtion sisällä.

Valtion hallinto

Tarkastelujaksolla Pietarin tuolilahjoitusten ja valtion verotulojen välinen suhde on päinvastainen. Jos aiemmin valtion tulot olivat melko mitättömiä verrattuna yleiskirkon tuloihin, niistä on nyt tullut yksi paavin talouden peruspilareista ^{[54] .}

Suurin panos tehtiin lakien yhtenäistämiseen. 1400-luvun puolivälistä lähtien annettiin joukko säännöksiä, joiden tarkoituksena oli purkaa feodalismin oikeusperusta. Paavien johdonmukaisella toiminnalla pyrittiin saamaan valtion lainsäädäntö hierarkkinen ylivoima paikalliseen nähden. Tärkeimmät toimenpiteet olivat ^[55] :

• Paavali II :n Ambitiosae cupiditatis (1. maaliskuuta 1467 ); ^[56]
• Decet Romanum Pontificem of Innocent VIII (7. toukokuuta 1492 )
• Klemens VII :n väliintulo Bolognesen maaseudun feodaalisuutta vastaan;
• Pius V :n Admonet nos (29. maaliskuuta 1567 , tunnetaan paremmin nimellä de non infeudando ); ^[57]
• Gregorius XIII :n bulla vuodelta 1580 feodaalisten arvonimien tarkistamisesta;
• Urban VIII :n tiedote 17. toukokuuta 1639 .

Näillä oikeudellisilla välineillä Pyhä istuin osoitti valtansa laajentamisen paikallisten viranomaisten kustannuksella. Huolimatta niiden jatkumisesta pitkällä aikavälillä, niiden innoittama perustelu oli yksiselitteinen: olemassa olevat paikalliset säännöt eivät voi olla ristiriidassa kirkon oikeuksien ja ennen kaikkea kanonisen oikeuden normien kanssa.
Toimenpiteet osuivat vanhaan feodaaliseen aatelistoon ja nopeuttavat jo käynnissä olevaa prosessia sen korvaamiseksi uudella maa-aatelistolla. 1600-luvulla syntyneessä uudessa oikeusjärjestyksessä ei enää ollut tilaa feodaaliselle oikeudelle, joka on nyt korvattu omistusoikeudella ^{[58] .}

Valtion elimet

Uudistusprosessissa oli tiiviisti mukana myös kardinaalikollegio . 1400-luvulle saakka sitä pidettiin kirkon valtion "senaattina". Paavin piti kuulla häntä ennen tärkeiden päätösten tekemistä. Mutta Pius II : sta (1458-1464) lähtien se tyhjennettiin vähitellen valtuuksistaan: autonomisesta valtakeskuksesta, joka saattoi saada paavin vapisemaan, kun hän vastusti sitä, se pysyi yksinomaan paavin vaalielimenä ^[59] . Samaan aikaan seurakuntien merkitys kasvoi. Alun perin konsistoriassa syntyneinä väliaikaisina toimikuntia tarkastelemaan satunnaisia ​​ongelmia, mutta ne erottuivat vähitellen kardinaalien kollegiosta tullakseen politiikan ja hallinnon keskeisiksi yhteyselimiksi ^{[60] .}. Aluksi seurakunnat olivat määräaikaisia ​​ja niillä oli määrätyt tehtävät: niiden täytyi ratkaista pieniä asioita ja valmistella isoja keskustelua varten konsistorissa. Myöhemmin syntyivät ensimmäiset pysyvät seurakunnat (ensimmäinen oli inkvisitio , joka perustettiin vuonna 1542 ), joille paavi uskoi yksinomaan tiettyjä alalaisia ​​ja vei ne pois kardinaalien kollegiosta. Seurakunnat saavuttivat lopullisen fysiognomiansa dikasterioina, toisin sanoen ottamalla paavivaltion eri hallinnonalojen ohjauksen ^[61] . Muutaman vuosikymmenen aikana lähes kaikki paavien hengellisen ja ajallisen hallituksen toiminta kulki kardinaalien seurakuntien kautta, eikä sitä enää välitetty konsistorian kuulemisen kautta.Sixtus V kypsyi jo käynnissä olevan muutosprosessin: apostolisella Immensa Aeterni Dei ( 1588 ) perustuslailla seurakunnat muodostettiin hallintojärjestelmäksi ^[62] .

Hallinnollinen jako

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Paavivaltion hallinnollinen jako nykyaikana .

Paavinvaltio oli perinyt keskiajalta perinteisen aluejaon viiteen provinssiin ( Campaniae ja Marittimae voidaan pitää yhtenä provinssina). Eri maakuntien poliittiset ja alueelliset piirteet olivat pitkään epävarmoja. Vain paavi Paavali III : n (1534-1549) kanssa maakunta koki ensimmäisen ja täydellisen oikeudellis-hallinnollisen järjestelyn, jossa monsignor Gregorio Magalotti julkaisi lakien ja asetusten kokoelman ( Constitutiones ) vuonna 1536. Presidentin ja hänen virkamiestensä tehtävät olivat määrätty, samoin kuin yksittäisten kaupunkien kuvernöörien omat. Paikallinen kuvernööri oli lähetystön pääministeri alueella.

1600 -luvulla kirkon osavaltiot koostuivat joukosta autonomisia hallintoyksiköitä, jotka jaettiin lähetystöihin , alueisiin, nimitettyihin maihin ja kuvernööriin. Tältä hallinnollinen alajako näytti verrattuna 1500-luvun jakoon :

Pyhän istuimen hallitus työskenteli toisaalta lievittääkseen varsinkin Välimeren ja Keski-Euroopan maailmaa koetellessa yleisessä kriisissä noin vuodesta 1620 alkaen ^[76] nöyrempien luokkien kärsimyksiä luomalla sarjan. hyväntekeväisyysjärjestöjen (mukaan lukien ensimmäinen Eurooppaan ilmestynyt Monti di Pietà , julkiset sairaalat, keittokeittiöt jne.), toisaalta se ei onnistunut uudistumaan ja modernisoimaan itseään tyydyttävällä tavalla, kun 1700 -luvun ensimmäisellä puoliskolla luvulla Italiassa ja muissa maissa yleinen taloudellinen ja kulttuurinen elpyminen. Ainakin Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen saakka ( 1789), paavivaltio sai kuitenkin hallitsevien luokkiensa maltillisen kansan suostumuksen ja lujan tuen, kiitos myös valtion byrokraattiseen koneistoon ja paikalliseen aatelistoon liittyvän ei-kaupallisen kaivannaisporvariston tuen, palkitaan velhoilla, prebendeillä ja joissakin tapauksissa jopa joidenkin sen vaikutusvaltaisimpien edustajien nousemalla paavin valtaistuimelle.

1700-luvun uudistukset

1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla Italiassa ja muissa maissa tapahtui yleinen taloudellinen ja kulttuurinen elpyminen. Jotkut paavit aloittivat joukon uudistuksia, sekä sosiaalisia että taloudellisia. Ensimmäiset yritykset, joilla pyrittiin parantamaan koehenkilöiden elinoloja ja elvyttämään taloutta, eivät kuitenkaan onnistuneet. Klemens XI perusti "Avustusseurakunnan" vuonna 1701 , joka kehitti taloudellisen ja sosiaalisen ohjelman, joka sisälsi suurten tilojen jakamisen, maatalouskoulutuksen, työntekijöiden hygieniaolojen parantamisen, maatalousluottojen järjestämisen, viestinnän ja kaupan parantamisen. Maanomistajat vastustivat jyrkästi uudistuksia ja suunnitelma epäonnistui. Vuonna 1715paavi hajotti seurakunnan.

Toisaalta osavaltion uusi jako saatiin onnistuneesti päätökseen. Uudistus sisälsi uusien maakuntien perustamisen ja eri piirien uudelleenorganisoinnin yhtenäisemmälle alueelliselle pohjalle. Tällä tavoin he halusivat toteuttaa tehokkaampaa alueen valvontaa ja lieventää monien (sekä aristokraattisten että kunnallisten) etuoikeuksien kielteisiä vaikutuksia, jotka estivät valtion koneiston oikean toiminnan.
Uusi ja selkeämpi aluejako määräsi:

• Kaksitoista maakuntaa: Lazio , Pyhän Pietarin perintö , Campagna ja Marittima , Sabina , Spoleton herttuakunta , Umbria , Marca di Ancona , Montefeltro , Urbino , Bologna , Romagna ja Ferrara
• Eksterritoriaalinen lähetystö: Avignon
• Maakunta: Contado Venassino
• Kaksi riippuvaista aluetta: Benevento ja Pontecorvo .

Vuosisadan toisella puoliskolla käynnistettiin uusia taloudellisia uudistuksia. Paavi Pius VI (1775-1799) aloitti talouden uudelleenjärjestelyohjelman, joka toteutettiin verojen yksinkertaistamisena ja ensimmäisen maarekisterin luomisena, nimeltään "kiinteistörekisteri" ( 1777 ). Lisäksi hän yritti tehostaa edustustojen verovalvontaa perustamalla kuhunkin niistä tilikamarin. Vuonna 1786 paavi poisti sisäiset tullit (toimintaan jäivät vain tärkeimpien keskusten: Bologna, Ferrara, Benevento ja Avignon) ja vahvisti valtion sisällä liikkuvien tavaroiden valvontaa perustamalla kahdeksankymmentä uutta. . Lopuksi paavi edisti sen palauttamistaPontinen suot . Hänen aikomuksensa mukaan talteenotto olisi mahdollistanut uusien satojen aloittamisen, mikä olisi vaikuttanut suotuisasti työllisyyteen ja tuotantoon, mutta uudet maat päätyivät poissa olevien suuromistajien käsiin, jotka saivat hankkeen epäonnistumaan.

Napoleonin sulkumerkki

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Pius VII ja Napoleon .

Napoleonin hyökkäys horjutti 1700-luvun Italian tasapainoa ja paavinvaltio oli vaarassa kadota lopullisesti. 12. kesäkuuta 1796 kenraali Pierre Augereaun johtama Ranskan armeijan divisioona hyökkäsi paavin alueille Lombardiasta. Muutaman päivän kuluttua ranskalaiset saapuivat Bolognaan (otettu 19. ilman laukausta), Ferraraan ja Ravennaan . Bolognassa allekirjoitettiin 23. kesäkuuta rankaiseva aselepo. ^[79] Kesäkuussa 1797 Tolentinon sopimuksella Bologna , Ferrara ja Romagna liitettiin vastasyntyneeseen .Sisalpiinien tasavalta . Napoleon pyysi myös paavi Pius VI: n tunnustamaan Avignonin ja Contado Venassinon (joita miehitettynä muutama vuosi aiemmin vallankumouksellisella aikakaudella ) luovuttamisen Ranskalle . Seuraavina kuukausina Napoleonin joukot murtautuivat Roomaan keskellä joukkomurhia ja valtion ja yksityisten rakennusten ryöstelyä.

Helmikuussa 1798 julistettiin lyhytaikainen tasavalta, joka tunnettiin historiallisesti Rooman tasavallana ja joka liittyy läheisesti Ranskaan. Ensimmäistä kertaa vuoden 1309 jälkeen Rooma ei enää ollut paavinvaltion pääkaupunki. ^[80] Paavi Pius VI pidätettiin ja karkotettiin; hän kuoli vankina Ranskassa 29. elokuuta 1799. Syyskuussa Rooman tasavalta kaatui lopullisesti eri tapahtumien jälkeen, kun Bourbon-armeija miehitti Rooman (joka oli jo ottanut kaupungin haltuunsa muutaman päivän ajan marras-joulukuussa 1798 ). ). Itävaltalaiset miehittivät lähetystöt ja marssit, britit laskeutuivat Civitavecchiaan jahtaen ranskalaisia ​​ja perustivat sitten sotilashallinnon eri kaupunkeihin.^[81] . Roomassa uuden paavin nimitystä odottava napolilainen kenraali, joka johti kaupungin vapauttamista, Diego Naselli otti "Rooman valtion sotilaallisen ja poliittisen komentajan" ^[82] tehtävät ja perusti korkeimman hallitusneuvoston, joka koostui neljästä ihmisestä, ohjaamaan ja koordinoimaan Rooman oikeuslaitosta. Keisarillisten joukkojen miehittämille alueille Itävalta perusti yleishallinnon nimeltä "Caesarea regia väliaikaisen valtionhallinnon". Myös tässä tapauksessa paavin oikeuslaitos ja lainsäädäntö palautettiin ^[81] . 22. kesäkuuta 1800 Rooma palautettiin paavin hallitukselle ^[83]. Neljän päivän kuluessa väliaikainen hallinto marssien ja lähetystöjen alueella lakkasi.

Rooman tasavalta korvaa paavinvaltion (1799)

Paavivaltiot ja naapurivaltiot Napoleonin aikakaudella (1806)

Uusi paavi saapui ikuiseen kaupunkiin heinäkuussa. Paavi Pius VII määräsi välittömästi radikaaleja ja ennennäkemättömiä toimenpiteitä yleisten taloudellisten vaikeuksien voittamiseksi, jotka johtuivat myös Ranskan hyökkäyksen tuhoista: erityisesti hän vapautti kaupan ja viljan hinnan valtion sisällä vuonna 1801 viljellyllä motu proprio Le piùlla . Kuitenkin 14. kesäkuuta 1800 Napoleon voitti toisen koalition armeijan Marengossa ja perusti uudelleen Sisalpiinien tasavallan . Bolognan, Ferraran ja Romagnan lähetystöt otettiin jälleen pois Pyhältä istuimelta. Vuonna 1805 ne liitettiin vastasyntyneeseen Italian kuningaskuntaan. Ranskalaiset järjestivät hallinnon asukkaiden hallinnassa olevissa toimistoissa : julkisia asiakirjoja alettiin antaa kahdella kielellä italiaksi ja ranskaksi. Tässä vaiheessa hyväksyttiin uusia hätätoimenpiteitä tasapainoisen valtion talousarvion saavuttamiseksi.

Marraskuussa 1807 Urbinon, Maceratan, Fermon ja Spoleton maakunnat miehitettiin uudelleen ^[81] . Pius VII protestoi virallisesti, mutta se ei riittänyt: huhtikuussa 1808 miehitetyt maakunnat liitettiin Italian kuningaskuntaan. Tammikuun ja helmikuun 1809 välisenä aikana Lazio ja Umbria miehitettiin Spoleton pohjoispuolella. 2. helmikuuta ranskalaiset saapuivat Roomaan. Toukokuun 17. päivänä Napoleon määräsi ajallisen vallan tukahduttamisen liittämällä Umbrian ja Lazion Ranskan valtakuntaan . Pius VII itse pidätettiin (6. heinäkuuta 1809) ja karkotettiin Alppien yli. Hänen vankeutensa Ranskassa kesti vuoteen 1814 asti .

Napoleonin kaatumisen jälkeen Leipzigissä (Leipzigin taistelu ) ranskalaisten miehittämät alueet palautettiin Pyhälle istuimelle (24. tammikuuta 1814 ). Ei vain Contado Venassinon eksklaavi ( varastettu vuonna 1791) palautettiin paavin valtiolle .

Paavin alueelle perustetut Ranskan sisartasavallat:

Sisalpiinien tasavallan (1801), Italian tasavallan (1802) ja siten Italian kuningaskunnan (1805-1814) departementit, jotka perustettiin paavin alueelle:

Ensimmäisen Ranskan valtakunnan (1804-1814) departementit perustettiin paavin alueelle:

Nykyaika

Palauttaminen

Nimellinen todistus scudon ja yhdeksänkymmentäseitsemän bajocchin vuosituloista (9. joulukuuta 1818) ^[86]

Palattuaan valtuuksiensa täyteen paavi Pius VII kehitti paavivaltion uuden hallinnollisen osa- alueen motu proprion " Kun ihailtavalla tavalla " ^[87] 6. heinäkuuta 1816 avulla: tällä teolla itse asiassa alue jaettiin erilliset maakunnat kahdessa luokassa: lähetystöt ja valtuuskunnat .

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Paavivaltion hallinnollinen jakautuminen nykyaikana .

Pius VII:n reformistiset yritykset

Paavin valtaistuimelle asettumisestaan ​​(1800) lähtien Pius VII yritti käynnistää valtion modernisoinnin, usein ammentaa inspiraatiota ranskalaisesta mallista ja etsiessään kompromissia absoluuttisen paavin vallan ja nykyään kaikkialla Euroopassa levinneiden uudistusmielisten vaatimusten välillä. Näin paavi yritti hillitä vallankumouksen jälkeisen ajan tyypillisiä kansannousuja ja kansannousuja. Pius VII, joka jo ennen vaaleja oli julistanut, ettei kirkko ole demokratian kanssa yhteensopimaton, julkaisi jo ensimmäisenä hallitusvuotena motu proprio Le più kulttuurinenjoka määräsi maatalousalan ja joidenkin muinaisten yritysten vapauttamisen. Motu proprio vastasi kahteen päämäärään: tyydyttää Ranskan miehityksen vuosien köyhdyttämän väestön aineelliset tarpeet ja toivottaa tervetulleeksi kaikkialle Eurooppaan nopeasti levinneet liberaalit vaatimukset.

Toinen mahdollisuus avautumiseen, tällä kertaa tieteen alalla, syntyi Pius VII:n paavinvallan toisella kaudella, eli palatessa Roomaan Ranskan vankeusrangaistuksen päätyttyä ( 1809-1814 ) . Pius VII itse asiassa hyväksyi matematiikan professori Giuseppe Settelen vetoomuksen hänen tähtitieteellisen esseensä julkaisemisesta, jossa käsiteltiin Nikolaus Kopernikuksen heliosentristä teoriaa hyväksytyn tieteellisen totuuden muodossa eikä pelkkänä hypoteesina. Voittamalla kardinaali Filippo Anfossin julkaisuvastarin , perinteisesti konservatiivinen kanta, jonka pyhä kansliaoli olettanut tätä asiaa Galileon ajoista lähtien . Imprimatur Setteleen tutkielmalle myönnettiin vuonna 1820. Kaksi vuotta myöhemmin Pius VII vahvisti muodollisesti vapauden käsitellä Kopernikaanista mallia julkaisuissa hyväksyttynä tieteellisenä totuutena, mikä tapahtui kristillisessä sfäärissä jo edellisellä vuosisadalla ^[88] .

Muut Pius VII:n uudistukset saattoivat luottaa valtiosihteeri Ercole Consalvin tärkeään yhteistyöhön . Vuonna 1815 paavi edisti ensimmäisen yliopistollisen kirurgisen klinikan opiston perustamista La Sapienza -yliopistoon San Giacomon vanhaan sairaalaan Augustassa ja uskoi sen johtamisen Giuseppe Siscon tehtäväksi . Vuonna 1816 motu propriolla Kun ihailtavalla määräyksellä sallittiin ranskalaisen mallin mukaisen insinööriyliopiston perustaminen Roomaan teiden ja rakennustöiden valvomiseksi. Samalla motu propriolla edistettiin kiinteistörekisterin uudistamista (tästä hetkestä lähtien nsCadastre Piano-Gregoriano ) verotuksen tehostamiseksi erityisesti maatalousomaisuuden osalta. Lopulta maatalousmarkkinat siirrettiin Campo Vaccinolta , muinaisen roomalaisen foorumin kotipaikalta : tarkoituksena oli suojella ja suojella aluetta. Tämä aloite merkitsi kiinnostuksen alkua klassisen menneisyyden jäänteitä kohtaan, kun ensimmäiset järjestelmälliset arkeologiset kaivaukset suoritettiin Carlo Fean kanssa , joka myös ryhtyi kaivauksiin Kapitoliniumkukkulalla .

Vuosien 1820 ja 1831 kansannousut

Huolimatta Pius VII:n uudistuspyrkimyksistä, palautuksen jälkeen syntyi salaseuroja, jotka levisivät nopeasti paavinvaltioiden alueelle ja saivat virikkeitä sekä Buonarrotista inspiroiduilta järjestöiltä että Carbonarilta . ^[89] Ensimmäiset mellakat puhkesivat vuosina 1820-1821. Italian absolutistiset valtiot aiheuttivat vastatoimien tiukentamista ilmiön tukahduttamiseksi. Paavinvaltiossa ja kahden Sisilian kuningaskunnassa näillä vastatoimilla oli vähemmän vaikutusta, koska tukahduttaminen oli jatkuvaa paavin hallituksen menetelmissä. ^[90] . Vuonna 1823 saapui Pius VII:n seuraaja, uusi paavi Leo XII, merkitsi jyrkkää konservatiivista käännettä, vastoin edeltäjänsä monia avauksia, ja valtiosta tuli sortava ^[91] , keskittyen poliittisten salaliittojen ja salaseurojen vainoon lukuisilla rajoituksilla, jotka kirjattiin Quo Graviora -kuplaan (vaikka se aloittikin , rinnakkain sekä sairaalahoidon että yliopistokoulutuksen järkeistäminen yrittäen standardoida niitä - jälkimmäinen härkä Quod divina sapientia ). Paradigmaattinen episodi ajanjakson jännitteistä on kahden Carbonarin giljotinaatio Piazza del Popololla vuoden 1825 juhlavuoden aikana.ilmoitti Leo XII itse. Pahoinvointi sai tuolloin joillain paavin alueilla avoimen kapinan muotoja, joita Sanfedistin aseelliset jengit toisinaan kesyttäivät : Romagnassa muutama vuosi myöhemmin Forlìn välisillä alueilla työskennellyt jengin johtaja ja seikkailija Virginio Alpi sai surullinen kuuluisuus ja Faenza ^[92] .

Tammikuussa 1831 Forlìn lähetystössä tapahtui erityisen ankara kansanlevottomuuksien tukahduttaminen, joka tunnetaan Cesenan ja Forlìn joukkomurhana . samana vuonna Modenalaisen Ciro Menottin aloitteesta puhkesi mellakka Bolognassa , osavaltion toisessa kaupungissa. Kapina ulottui Ferraran , Forlìn , Ravennan ja Marchen lähetystöihin . _ _ Kapinalliset ottivat vallan ja asettivat väliaikaisen hallituksen (maaliskuu-huhtikuu 1831). Päähenkilöiden joukossa oli Francesco Orioli. Yleisesti ottaen paavin viranomaiset laillistivat väliaikaisten hallitusten virkaan asettamisen ja määrittelivät ne "poikkeuksellisiksi" ^[93] . Vain Forlìssa tapahtui aseellinen yhteenotto, joka aiheutti kuolleita ja haavoittuneita. 17. maaliskuuta Napoleon Luigi Bonaparte tapettiin Romagnan kaupungissa tuhkarokkoepidemiaan . Bonaparte oli vapaaehtoisesti sitoutunut tukemaan kapinaa Carbonarona yhdessä veljensä, tulevan Napoleon III :n kanssa, josta tuli pakolainen Itävallan poliisissa (molemmat oli karkotettu kuukausia aiemmin Roomasta poliittisen aktivisminsa vuoksi). Kun uudet väliaikaiset viranomaiset julistivat parlamentaarisen tasavallan ja pääkaupunginBologna ( Yhdistyneet Italian maakunnat ), Itävallan aseellinen väliintulo oli tarpeen , mikä palautti järjestyksen (huhtikuu 1831).

Samaan aikaan Ranska järjesti kansainvälisen konferenssin, johon se kutsui neljä suurta Euroopan valtiota: Itävallan , Englannin , Preussin ja Venäjän . Viisi valtaa lähetti paaville pyynnön paavinvaltion uudistuksista ( muistio 21. toukokuuta 1831). Euroopan yleisen edun vuoksi Gregorius XVI vaadittiin : perustamaan (riippumaton) neuvosto, jonka tehtävänä on valvoa valtion talousarviota; oikeusjärjestelmän parantaminen; maallikoiden pääsy hallinnollisiin tehtäviin; valtion keskittämisen päättyminen autonomisten kuntaneuvostojen ja laajan toimivallan omaavien maakuntaneuvostojen perustamisen myötä.^[94] Paavi ei vastannut pyyntöön, koska se piti sitä epäsuorana hyökkäyksenäPyhän istuimen ajallisen suvereniteetin käyttöä vastaan. ^[95] Heinäkuussa mellakat Legationissa jatkuivat ja Itävallan armeija kutsuttiin takaisin rauhoittamaan sieluja. Ranska, joka ei halunnut antaa Italian hallintaa Habsburgeille, reagoi välittömästi ja miehitti Anconan linnoituksen.

Ilmoitus kortista. Giuseppe Albani neljän paavin lähetystön kansoille. Forlì , 25. tammikuuta 1832 .

Kesällä 1836 Euroopan halki riehunut koleraepidemia saavutti Rooman : tänä aikana vakiintui tapa haudata kuolleita kaupunkien ulkopuolisiin paikkoihin taudin leviämisen rajoittamiseksi. Vuonna 1838 itävaltalaiset joukot lopulta lähtivät lähetystöstä; Ranska kutsui sitten varuskuntansa takaisin Anconasta ^[96] .

Pius IX:n paavi

Rooman tasavallan sodan lippu (1849)

Paavikautensa ensimmäisinä vuosina Pius IX hallitsi maata asteittain avautuen osan väestöstä liberaaleille vaatimuksille. Suurten uudistusten kausi alkoi: lehdistönvapaus (15. maaliskuuta 1847) ja juutalaisten vapaus; rautateiden alku (katso Infra ); Rooman senaatti ja kunnanneuvosto (1. lokakuuta); valtioneuvosto (provinsseja laillisesti edustava toimielin, 14. lokakuuta); hallitus, joka koostuu yhdeksästä ministeriöstä. Ensimmäinen pääministeri oli kortti. Gabriele Ferretti . 5. heinäkuuta hän perusti uudelleen kansalaiskaartin, ^[97] joka oli hajotettu Napoleonin välipalan aikana.

Suhteissa muihin Italian osavaltioihin paavi edisti myös tulliliiton perustamista Italian osavaltioiden kesken, mikä edusti aikansa tärkeintä poliittis-diplomaattista yritystä Italian yhtenäisyyden saavuttamiseksi liittovaltion keinoin . Vuonna 1847 Pius IX perusti ministerikabinetin perustuslaillisten valtioiden malliin.

Vuosi 1848 alkoi sarjalla mellakoita ja kansannousuja eri puolilla Eurooppaa. 21. tammikuuta kortti. Ferretti erosi. Uusi hallitus, jota johtaa Card. Giuseppe Bofondilla oli alun perin vain kirkollisia palvelijoita, mutta 12. helmikuuta, kaksi päivää kuuluisan julistuksen jälkeen: "Siunaa, suuri Jumala, Italia ja pidä hänelle lahja, kaikki kallein, usko", ensimmäiset maallikot. Myöhemmin Bofondi joutui kieltämään paavin hallituksen tuen kahden Sisilian kuningaskunnan uudelle perustuslailliselle järjestelmälle ^[98] .

14. maaliskuuta 1848 Pius IX harkitsi poliittista tekoa, joka katkaisee enemmän menneisyyden: käskyllä ​​Hän myönsi toimielimissä perustuslain , nimeltään " Pyhän kirkon valtioiden väliaikaisen hallituksen perussääntö ". Säännöllä perustettiin kaksi lainsäädäntöjaostoa, korkea neuvosto ja edustajainneuvosto, ja avattiin instituutiot (sekä lainsäädäntö- että toimeenpanoelimet) maallikoille.

Samaan aikaan "[...] hallituksen toimet [pysivät] ... täysin riippumattomia Euroopan talouskehityksen aiheuttamasta edistymisestä ...". ^[99] Edes Rooman tasavalta (1849) ei kyennyt käynnistämään todellista uudistuskautta. Vallankumoukselliset ottivat kaupungin haltuunsa paavin pakenemisen jälkeen (Pius IX oli lähtenyt miehitetystä Roomasta 24. marraskuuta) ja vaativat perustavan kokouksen valitsemista 29. joulukuuta.

Gaetan maanpaossa Pius IX pyysi katolisten voimien puuttumista asiaan. Ranskan joukot laskeutuivat Lazioon 24. huhtikuuta, ja Espanjan joukot saapuivat maihin. pohjoisessa itävaltalaiset ylittivät Po-joen ja ottivat haltuunsa lähetystöt ja marssit. Ranskan ensimmäinen hyökkäys Roomaan 30. huhtikuuta torjuttiin. Ranskalainen kenraali Oudinot päätti sitten piirittää kaupungin. Kesäkuun 3. päivänä hän aloitti toisen hyökkäyksen. Taistelut raivosivat koko kesäkuun ajan. Heinäkuun 1. päivänä määrättiin aselepo, seuraavana päivänä ranskalaiset saapuivat takaisin valloitettuun kaupunkiin. Vuodesta 1849 vuoteen 1866 ^[100] Ranska piti aseistettua varuskuntaa paavivaltion pääkaupungin puolustamiseksi.

Kun paavi Pius IX palasi Roomaan vuonna 1850 , valtion tilanne oli huonontunut: budjetti oli kahden miljoonan scudin alijäämäinen. Talous oli lähellä epäonnistumista. Paavin hallinto, saatuaan takaisin talouden hallintaansa, aloitti uudelleenjärjestelytyön, joka johti tasapainoiseen budjettiin kahdeksassa vuodessa. ^[101] Vuotta 1850 seuraava vuosikymmen näki jatkuvan talouskasvun paavinvaltiossa, kuten muissakin Italian osavaltioissa. Maatalous perustui hampun ja silkin viljelyyn, joita vietiin huomattavia määriä. Koko kauppa, kotimainen ja ulkomainen, hyötyi talouden kasvuvaiheesta. ^[102]

Myöhemmin Pius IX kohdensi investointeja valtion kehityksen edistämiseksi. ^[103] . Tärkeimpiä julkisia töitä, jotka aloitettiin tai valmistuivat paavin osavaltioissa 1800-luvun puolivälissä, olivat:

• Ferraran ja Ostian soiden kuivuminen ;
• Ravennan , Cesenaticon , Senigallian ja Anconan satamien laajentaminen ; uudet majakat Anconan, Civitavecchian , Anzion ja Terracinan lentokentillä ;
• teiden nykyaikaistaminen rakentamalla kaksikymmentä tärkeää maasiltaa, mukaan lukien Albanon ja Ariccian välinen maasilta ; lennätinverkon valmistuminen, kun kaikki osavaltion pääkeskukset saavutetaan;
• rautatieverkoston rakentaminen. Ensimmäinen yhteys oli Rooma-Frascati , joka vihittiin käyttöön 14. heinäkuuta 1856 . Seurasi Ancona-Falconara (1861) ^[104] , Rooma-Civitavecchia (1859), Rooma-Orte (1865) ja Orte-Falconara (1866). Mitä tulee yhteyksiin Kahden Sisilian kuningaskuntaan, yhteys Cepranoon Frosinonen alueella valmistui vuonna 1862 ^[105] . Tämä verkko osoittautui kuitenkin riittämättömäksi, kuten myös tieverkosto, joka rakennettiin sen liittämistä Italiaan edeltävinä vuosikymmeninä. Korkean profiilin lähteiden mukaan "[...] hallituksen kiinnostus tieverkostoa kohtaan oli vähäistä ja rautateitä kohtaan ollut vastenmielisyys...".^[99]

Tammikuussa 1852 paavivaltiot ottivat ensimmäisenä Italiassa käyttöön postimerkin käytön Firenzen, Modenan ja Parman kanssa ^[106] . Vuoden 1853 väestönlaskennan tiedot osoittivat, että 3 124 668 asui 41 295 km²:n alueella. Paavin valtio oli pinta-alaltaan kolmas Italian valtio ja asukasluvultaan toinen (Kahden Sisilian kuningaskunnan ja Sardinian jälkeen).
Paavin valtion liittämistä Italian kuningaskuntaan edeltäneiden kahden vuosikymmenen aikana Rooman maaseudun kunnostustyöt saatiin pääosin päätökseen ja vesiverkostoon liittyvät työt alkoivat vastata juomaveden tarpeisiin.Rooman asukkaista, jotka kuitenkin valmistuivat vasta kaupungin liityttyä Italian valtioon .

Ajallisen vallan loppu

Paavi Pius IX , 164. ja paavivaltion viimeinen suvereeni (1846-1870)

Lila, paavinvaltio viimeisellä vuosikymmenellä (1860-1870). Sinisellä Italian kuningaskunta kolmannen vapaussodan (1866) ja Rooman valloituksen (1870) välillä.

Paavinvaltioiden pääpuolustajat olivat olleet Savoy -dynastia , Bourbon-dynastia ja Itävallan valtakunta . Mutta 1950-luvun puolivälistä lähtien Savoijin politiikka Sardinian kuningaskunnan kanssa osoitti selvän käänteen antiklerikaalisessa mielessä. Torinon parlamentti hyväksyi 29. toukokuuta 1855 lain, joka tukahdutti uskonnolliset järjestykset ja määräsi takavarikoimaan ja myymään kaikki heidän omaisuutensa. Kuningas Vittorio Emanuele antoi allekirjoituksensa, mikä hyväksyi hänen eronsa kirkon kanssa. Ei ollut koskaan ennen tapahtunut, että Savoy-dynastia olisi kääntynyt suoraan Pyhää istuinta vastaan. Paavi tuomitsi jyrkästi lain käskyllä ​​Cum saepe.

Seuraavana vuonna, huhtikuussa, paavinvaltio joutui vakavaan diplomaattiseen hyökkäykseen Savoy-huoneen pääministeri Camillo Cavourilta . Sardinian kuningaskunta oli osallistunut Krimin sotaan Länsi-Euroopan valtojen liittolaisena. Voitti sodan, hän pystyi istumaan Pariisin kongressissa Ranskan ja Englannin rinnalla. Cavour piti puheen, joka sisälsi hyvin lasketun hyökkäyksen paavinvaltiota vastaan. Itse asiassa kreivi totesi: "Pyhän istuimen osavaltiot olivat onnellisia vain Napoleon I:n aikana" ^[107] .

Pyhä istuin ymmärsi, että Cavourin suunnitelma oli Rooman valloitus vasta vuonna 1859 , jolloin Romagnan lähetystö hyökkäsi kahden piemonten joukkojen pataljoonan kanssa ilman, että tekoa olisi ennakoitu sodanjulistuksella. Syntyi umpikuja, joka kesti loppuvuoden: valloitus tehtiin, mutta sillä ei ollut laillista perustetta. Vuoden 1860 alussa Torinon hallitus pyysi paavia vapaaehtoisesti luopumaan lähetystöstä; saatuaan selkeän kiellon, järjestettiin kansanäänestykset liittämisestä. 11.–12. maaliskuuta neuvotteluja käytiin entisten edustustojen alueilla ^{[108] .}. Sardinian lakia sovellettiin välittömästi uusiin maakuntiin, mikä sisälsi uskonnollisten järjestysten tukahduttamisen ja niiden omaisuuden menettämisen.

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Piemonten maaseutu Keski-Italiassa .

Sardinian kuningaskunnan seuraava tavoite oli Marchen ja Umbrian (johon sisältyi Sabina ) valloitus. Verukkeella pysäyttää Garibaldin eteneminen etelästä, kahden Sisilian kuningaskunnan valloituksen jälkeen, Sardinian armeija ylitti rajan marssien ollessa matkalla kohti Anconan linnoitusta . Pyhä istuin, jolla ei ollut säännöllistä armeijaa, kutsui aseisiin kokoamaan vapaaehtoisia kaikkialta Euroopasta. Muodostettiin noin 15 000 miehen monikansallinen armeija (italialaisia, itävaltalaisia, hollantilaisia, puolalaisia, belgialaisia, sveitsiläisiä ja irlantilaisia) ranskalaisen kenraalin Christophe de Lamoricièren johdolla .

Piemonten armeija, jota johti kenraali Enrico Cialdini , hyökkäsi 11. syyskuuta. Sotilaallinen yhteenotto kesti viikon (11.-18.9.1860 ) . Ratkaiseva taistelu käytiin Castelfidardossa Anconan alueella. Castelfidardon taistelu ( 18. syyskuuta) päättyi piemontelaisten voittoon; elossa säilyneet paavin joukot barrikadoituivat Anconan linnoitukseen, ja Sardinian armeija voitti heidät lopullisesti vaikean piirityksen jälkeen. Liittoäänestys pidettiin 4. marraskuuta. Kadonnut Marches, Umbria ja Sabina, paavinvaltio pelkistettiin vain Lazioon . 25. maaliskuuta 1861, muutama päivä uuden Italian kuningaskunnan julistamisen jälkeen Cavour ilmoitti edustajainhuoneelle, että "yksin Rooman on oltava Italian pääkaupunki" ^[107] .

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Rooman kysymys ja Rooman valloitus .

Roomaa suojeli muinaisten perinteiden mukaan Ranskan kuningas (suvereeni oli tällä hetkellä keisari Napoleon III ). Mutta Napoleon III oli samaan aikaan vastasyntyneen Italian kuningaskunnan pääliittolainen (jopa lukuun ottamatta Plombièresin sopimuksia , jotka hän allekirjoitti vuonna 1858 paavin tietämättä). Italian hallitus ehdotti Ranskalle Roomaan sijoitetun joukkojen vetäytymistä; mutta Ranska kieltäytyi aluksi. Tämä johti 15. syyskuuta 1864 pidettyyn konventtiin. Osapuolet olivat yhtä mieltä paavin rajojen koskemattomuudesta; Ranska sitoutui vetämään varuskuntansa Roomassa kahden vuoden kuluessa; vastineeksi Italia luopui Rooman valloittamisesta ja sitoutui kunnioittamaan paavivaltion rajoja ^[109] . Sopimusta ratifioitaessa kuitenkin lisättiin apostille: jos Rooman kansalaiset olisivat ilmaisseet halunsa yhdistyä Italian kanssa, Italian hallitus ei olisi jättänyt heidän pyyntöään kuulematta. Myös Pyhä istuin pidettiin hämärässä tästä sopimuksesta. ^[110] Giuseppe Garibaldi yritti heti marssia Roomaan alkaen Sisiliasta. Mutta koska Italian armeija ei pyytänyt suostumusta Pariisissa, se lopetti toimintansa, kun vapaaehtoiset olivat äskettäin laskeutuneet Calabriaan diplomaattisen välikohtauksen välttämiseksi ^[111] (29. elokuuta 1862 ). Vuonna 1866 Pyhä istuin teki valinnan Italian rahatilan hyväksi: se korvasi kilven paavin liiralla , jolla oli sama arvo kuin Italian liiralla . Saman vuoden joulukuussa Ranska veti joukkonsa Roomasta yleissopimuksen mukaisesti. Seuraavana vuonna Garibaldi yritti hyökkäystä uudelleen: hän muodosti vapaaehtoisten armeijan ja syyskuussa 1867 hän hyökkäsi Lazioon pohjoisesta. Hänet pysäytettiin ja lyötiinMentana (3. marraskuuta 1867) paavijoukoista koostuvan joukon ja ranskalaisen retkikuntajoukon toimesta, joka tuli paavin avuksi.

Vuonna 1868 Pius IX kutsui koolle ekumeenisen neuvoston ; Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen työ alkoi seuraavana vuonna, 8. joulukuuta 1869 . Tärkein tulos oli dogman vahvistaminen paavin oppilaitoksen erehtymättömyydestä uskon ja moraalin kysymyksissä (kun tämä oppilaitos kunnioitti tiettyjä ehtoja) joidenkin ajan uskonnollisten vaarojen torjumiseksi. Ranskan ja Preussin sodan puhkeaminen ( 19. heinäkuuta 1870 ) keskeytti työt ^[112] . 1. syyskuuta 1870Preussia vastaan ​​käyneen sodan Ranska joutui kutsumaan takaisin Roomaan sijoitetut asevoimat luopuen paavin valtion suojelemisesta, joten Vittorio Emanuele II käytti sitä hyväkseen hyökätäkseen Lazioon ja hyökätäkseen Roomaan. Syyskuun 20. päivänä Rooma valloitettiinSavoy Bersaglieri. Taistelu oli vain symbolinen, ja se päättyi välittömästi aselepoon tarpeettoman verenvuodatuksen välttämiseksi. Myöhemmin kansainvälinen paavin vapaaehtoisjoukko hajotettiin ja sotilaat lähtivät Roomasta aseiden kunnialla. Italian kuningaskunta eteni Lazion liittämisessä: vapauttaminen italialaisen näkökulman mukaan, miehitys paavin näkökulman mukaan. Kansanäänestys järjestettiin 2. lokakuuta viidessä osavaltion muodostamassa provinssissa. Kaiken kaikkiaan 167 548 äänestäjästä 135 291 kävi äänestämässä. Liittämisen kannattajia oli 133 681; 1 507 vastakohdat; nollaääniä oli noin sata. Vittorio Emanuele II julkaisi 9. lokakuuta asetuksen (n. 5903), joka hyväksyi valloitettujen alueiden liittämisen Itävallan kuningaskuntaan. Italia. ^[113]Ilmeisesti liittäminen mitätöi syyskuun 1867 yleissopimuksen, jota ei kuitenkaan ollut kumottu.

Vuonna 1867 kuningaskunnan parlamentti, joka sillä välin oli siirtänyt pääkaupungin Firenzeen , oli hyväksynyt lain, joka määräsi luostarien ja luostarien irtaimen ja kiinteän omaisuuden menettämisestä koko kuningaskunnan alueella ja sisälsi myös kiellon kaikille. Italian kansalaiset lausumaan lupaukset. Parlamentti hyväksyi 13. toukokuuta 1871 uuden lain, jossa luetellaan Pyhän istuimen oikeudet Italian kuningaskunnan sisällä. Se oli " takuiden laki ", säännös, joka tunnusti paavin itsenäiseksi suvereeniksi, jolla oli hallussaan (mutta ei omistusoikeus) Vatikaanin palatsit ja puutarhat, Lateraanien palatsit , Rooman kanslia jaCastel Gandolfon huvila . Siinä vahvistettiin myös, että Italian hallitus ei puutu piispojen nimittämiseen. Pius IX ei hyväksynyt lakia, koska se oli yksipuolinen, hän erotti kirjoittajat ja piti itseään edelleen vankina Vatikaanissa. Ja miehitys kestäisi lähes kuusikymmentä vuotta, odottaen mahdollista rauhaa.

Ensimmäinen virallinen sopimus kirkon ja Italian valtion välillä, joka myös estettiin vuonna 1919 Pariisin rauhankonferenssin yhteydessä , allekirjoitettiin lopulta vuonna 1929 , kun Lateraanisopimusten allekirjoittamisen myötä Italian ja Pyhän istuimen välisen sopimuksen jälkeen Vatikaanivaltio , joka palautti, vaikkakin vähäisen, alueellisen suvereniteetin Pyhälle istuimelle . ^[114]

Paavin valtion liput

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Kirkon lippu .

• Valtion liput
• 

  Paavin valtion
  lippu (754-1803)

• 

  Kirkon lippu paavi Bonifatius VIII :n paavin kaanonien mukaan

• 

  1500-luvun 20-luvun alun muunnos ( noin 1523 )

• 

  Paavivaltion valtio ja laivaston lippu
  (1803-1825; totuus epävarma)

• 

  Paavivaltion valtion ja laivaston lippu
  (1825-1849, 1849-1870; totuus epävarma)

• Sotilasliput ja paavin liput
• 

  Vakiona pyhän roomalaisen kirkon tunnuksella, jota käytettiin taisteluissa keskiajalla

• 

  Paavin laivaston käyttämä lippu keskiajalla

• 

  Paavi Aleksanteri VI :n lippu ( Pesaron alttaritaulu )

• 

  Paavi Leo X :n lippu

• 

  Paavi Paavali III : n lippu , esillä Palazzo Farnesessa

• 

  Paavin Jalkaväen lippu
  (1862-1870; todennäköinen todellinen ja viimeinen valtion ja Paavin valtion laivaston lippu)

Kirkko käytti perinteisesti keltaista ja punaista lippua, joka muistutti kultaa ja amaranttia , jotka ovat Rooman senaatin (SPQR) perinteisiä värejä . ^[115]

Ensimmäinen historiallinen maininta paavin lipusta (punainen lippu valkoisella ristillä) on peräisin vuodelta 1195 . Vuonna 1204 alkoi ilmestyä myös Pyhän Pietarin valkoiset avaimet. Ensimmäinen kuva paavin lipusta on vuodelta 1316 , ja se edustaa pitkänomaista, kaksikärkistä lippua, jossa on neljä valkoista avainta ristin ympärillä. Tämä järjestely näkyy Viterbon (ja vuodesta 1927 myös sen provinssin ) vaakunassa : jo vuonna 1188 kronikoitsija Lancillotton mukaan paavi Klemens III myönsi kunnalle oikeuden kiinnittää tämä lippu.

Vuonna 1808 paavi Pius VII määräsi jalokaartin ja muut joukot korvaamaan punaiset ja keltaiset värit keltaisella ja valkoisella; Ainoa poikkeus olivat Ranskan armeijaan liitetyt joukot kenraali Sestio AF Miollisin komennossa, jotka saivat jatkaa vanhojen värien käyttöä.

Vanhin valko-keltainen lippu on vuodelta 1824 , jolloin kauppalaivasto nosti sen ensimmäisen kerran; siinä kuitenkin nauhat asetettiin vinosti. ^[115] Vuonna 1831 kelta-valkoisesta lipusta tuli virallisesti paavinvaltion lippu. Pius IX teki vuonna 1848 pystynauhat ja vuonna 1850 palasi Roomaan Gaetan maanpaon jälkeen Rooman tasavallan suluissa kiinnitti myös paavin vaakunan. ^[115]

Paavivaltion armeija

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Kirkkovaltion armeija .

Hevosurheilun tilaukset

• Pyhän Gregorius Suuren ritarikunta (1831)
• Tilauskerros (1559)
• S. Silvestron tai Speron d'Oron ritarikunta (1200-luku)
• Jerusalemin Pyhän haudan ratsastusritarikunta (1400-luku)
• kultaisen ruusun koristelu (1000-luku)

Uskonto

Paavinvaltio on valtion ja uskonnollisen kokonaisuuden erityisestä rakenteesta johtuen aina ollut yksi lännen kristillisen katolisen kirkon kulmakivistä. Katolisuus julistettiin perustuslaissa valtionuskonnoksi ja vain sen uskontunnustus antoi täyden nauttia kaikista valtion oikeuksista.

1500-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka koko osavaltiossa oli kuitenkin lukuisia juutalaisia ​​yhteisöjä, joista Rooman , Anconan , Ravennan , Orvieton , Viterbon , Perugian , Spoleton ja Terracinan yhteisöt olivat merkittäviä . Uskonpuhdistuksen vastaisena aikana yhä rajoittavampi lainsäädäntö, joka otettiin käyttöön Paavali IV : n paavin aikana bullaan Cum nimis absurdum ja huipentui Hebraeorum gensiin , pakotti monet juutalaiset muuttamaan maasta. Sixtus V :n paavin aikana, jolle oli ominaista suhteellinen uskonnollinen suvaitsevaisuus, neljätuhatta tai viisituhatta juutalaista palasi paavin valtioon bullan Christiana pietas ( 1586 ) ^[116] julkaisemisen jälkeen . Mutta paavi Klemens VIII :n toivoma juutalaisten vastaisen lainsäädännön palauttaminen bullaan Caeca et obdurata vaikutti tuhoisasti kaikkiin juutalaisen uskonnon aiheisiin. Monet yhteisöt katosivat (mukaan lukien Terracinan, Spoleton ja Viterbon yhteisöt), toiset vähenivät muutamaan kymmeneen yksikköön (Perugia ja Ravenna). Vain Roomassa (ja vähemmässä määrin Anconassa) säilyi tietyn kokoinen juutalainen ydin. Rooman juutalaiset, jotka on painettu gettoonHeidän täytyi kuitenkin odottaa Napoleonin aikaa, jotta heidän oikeutensa tunnustettaisiin, jotka palautuksen myötä palasivat poljettavaksi. Rooman tasavallan aikana tapahtui uusi vapautus, joka kärsi vakavista rajoituksista vuoden 1849 jälkeen Pius IX :n työstä , joka jo paavikautensa alussa oli osoittanut tiettyä suvaitsevaisuutta omia israelilaisia ​​alamaisia ​​kohtaan. Kun paavinvaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan ( 1870 ), juutalaisilla oli jälleen täydet kansalaisoikeudet.

Paavinvaltion kielet

Paavivaltion virallinen kieli oli latina , jolla kirjoitettiin viralliset ja institutionaaliset julkaisut, mutta joita ei yleensä puhuttu valtiossa. Latinaa käytettiin myös laajasti kulkukielinä keskiajalla kirkollisissa hierarkioissa, ja se korvattiin vähitellen italialla nykyaikana . Perusopetus annettiin italiaksi, joka oli pakollista ja ilmaista kaikille osavaltion lapsille. 1800-luvulla italiaa käytettiin nykyään laajalti myös virallisissa asiakirjoissa. Esimerkiksi perussääntö on laadittu italiaksi . Väestö puhui kuitenkin yleensä paikallisia murteita, kuten (esimerkiksi) anonyymin roomalaisen kroniikka osoittaa., 1400-luvun teksti ^[117] . Avignonissa , paavikaupungissa lähes viisi vuosisataa, yleisin kieli kansanluokkien ja pienporvariston joukossa oli oksitaanit , provencelaiset , kun taas aristokratiassa, yläporvaristossa ja kulttuurimiehissä se oli yleisin kaksikielisyys. ranska ja provence) ja Curiaan liittyvien kansalaisten osalta myös kolmikielisyys (provencen, ranska ja italia).

"Suvereenien paavien" kronologia

Luettelo osavaltiota hallinneista paaveista. Toinen numero osoittaa heidän järjestyksensä kaikkien paavien yleisessä kronologisessa luettelossa.

Merkintä

Bibliografia

• Hercule De Sauclières, Risorgimento kirkkoa ja etelää vastaan. Piemonten juonittelut, rikokset ja valheet . Controcorrente, Napoli, 2003. ISBN 978-88-89015-03-2
• Domenico Demarco, Torinon paavivaltion taantuminen , Giulio Einaudin kustantaja, 1949
• Ludovico Gatto. Keskiajan universaali historia . Rooma, Newton & Compton, 2003
• Elio Lodolini, Paavinvaltion reuna- ja paikallinen hallinto palautuksen jälkeen . Ferrara Viva (1959) I / 1, 5-32
• Leopold G. Glueckert, Between Two Amnestian: Entiset poliittiset vangit ja maanpaossa Rooman vallankumouksessa 1848 . New York, Garland Press, 1991
• Alberto Guglielmotti , History of the Papal Navy , voi. 10, Rooma 1886-1893.
• Leopoldo Galeotti , Paavien suvereniteetti ja ajallinen hallitus, kirjat kolme . Sveitsin typografia, 1847.
• Elio Lodolini, Siviili- ja rikosoikeusjärjestelmä paavivaltiossa (1800-luku) . Ferrara Viva (1959) I / 2, 43-73
• Giacomo Martina , SJ Pius IX (1846-1850) . Rooma, paavillinen gregoriaaninen yliopisto, 1974
• Adone Palmieri, Paavin valtion tilastollinen topografia , Rooma 1857
• Paolo Prodi, Suvereeni paavi , Bologna, il Mulino, 1982.
• Allan J. Reinerman, Itävalta ja paavikunta Metternichin aikakaudella . Washington, Catholic University of America Press, 1979-1990. 2 osaa
• Giovanni Tabacco . Italian historia, voi. 1, Imperiumin rappeutumisesta alueellisten valtioiden ensimmäisiin muodostelmiin . Torino, Einaudi, 1974
• Gabriella Santoncini, Yleinen järjestys ja poliisi paavivaltion kriisissä (1848-1850) . Milano: Giuffre, 1981
• Piero Zama, Kapina Romagnassa vuosina 1831-1845 . Faenza: Lega Brothers, 1978.
• Elvio Ciferri , Paavin valtiot teoksessa "Encyclopedia of the French Revolutionary and Napoleonic Wars", Santa Barbara (Kalifornia), ABC Clio, 2006
• Angelo Turchinin julkaisija "Romagnan lähetystö ja sen arkistot: 1500-1800-luvut" konferenssin aineisto. - Cesena: Vanha silta, 2006 painos
• Adriano Sconcchia, "Panic Band at the sunset of the Papal State", Rooma, Gangemi, 2008
• Adriano Sconocchia, "Punaiset paidat Rooman porteilla. Corin kapina", Rooma, Gangemi, 2011

Vastaavia tuotteita

• Maallinen valta
• Paavin valtion pankki
• Katolinen kirkko paavinvaltiossa
• Kirkon valtion armeija

Kirkon kenraalikapteeni

Paavin Zouaves

• Hallitus (paavinvaltio)
• Koulutus paavinvaltiossa

Korkea-asteen koulutus paavinvaltiossa

• Sosiaalihuoltojärjestelmä paavivaltiossa
• Paavinvaltion hallinnollinen jako nykyaikana
• Paavinvaltion hallinnolliset osa-alueet nykyaikana
• Vatikaanivaltio

Historia

• Rooman herttuakunta
• Sutrin lahjoitus (728)
• Roman Constitutio (824)
• Privilegium Othonis (962)
• Dictatus papae (1075)
• Taistelu investoinneista (11.-12. vuosisadat)
• Egyptin perustuslaki (1357)
• Rooman tasavalta (1798-1799)
• Rooman tasavalta (1849)
• Rooman kysymys
• Syyskuun vuosikongressi (1864)
• Rooman valloitus (1870)

Muut projektit

• Wikilähde sisältää sivun paavinvaltiosta
• Wikisitaate sisältää lainauksia paavinvaltiosta
• Wikimedia Commons sisältää kuvia tai muita tiedostoja paavinvaltiosta

Ulkoiset linkit

• Edustustojen väestö arkistoitu 23. marraskuuta 2012 Internet-arkistossa , vuodet 1816, 1833, 1844, 1853.
• IGMI , Edustusto ennen liittymistä Romagnan lähetystöön (noin 1840)

Paavivaltion apostoliset valtuuskunnat
Romagnan edustusto	Bolognan lähetystö  • Ferraran lähetystö  • Forlìn lähetystö  • Ravennan lähetystö
Marssien lähetystö	Anconan lähetystö  • Ascolin valtuuskunta  • Camerinon valtuuskunta  • Fermon valtuuskunta  • Maceratan valtuuskunta  • Urbinon ja Pesaron valtuuskunta
Umbrian edustusto	Perugian valtuuskunta  • Rietin valtuuskunta  • Spoleton valtuuskunta
Marittiman ja Campagnan lähetystö	Beneventon valtuuskunta  • Frosinonen valtuuskunta  • Velletrin valtuuskunta
Rooman kaupunginosa	Civitavecchian lähetystö  • Orvieton lähetystö  • Rooman Comarca  • Viterbon valtuuskunta

Italian osavaltiot Lodin rauhassa ( 1454 )
Itsenäiset valtiot	Napolin kuningaskunta (Testamara)  Ragusan tasavalta Venetsian  tasavalta
Pyhän Rooman valtakunnan valtiot	Carpi (Pio) Correggion kreivikunta  ( Correggio)  Finalen markiisikunta (Carretto) Fosdinovon markiisikunta  ( Malaspina) Genovan  tasavalta Firenzen  tasavalta Gorizian  kreivikunta (Gorizia) Guastallan  kreivikunta (Torelli  )  Luccan tasavalta Mantovan markiisikunta ( Gorizia) ) Milanon  herttuakunta (Sforza) Mirandolan kreivikunta  ( Pico)  Monacon herttuakunta (Grimaldi  ) Monferraton markiisikunta (Paleologi)  Oneglian herra (Doria) Piombinon herra (  Appiani )  Saluzzon markiisa (Vasto) Savoian  herttuakunta (Savoy) Sienan  tasavalta Trenton  piispakunta
Pyhän istuimen valtiot	Paavin osavaltion Ferraran  herttuakunta (Este) Urbinon  herttuakunta (Montefeltro)  Riminin herttuakunta (Malatesta) San Marinon  tasavalta Anconan  tasavalta
Aragonian kuningaskunnan riippuvuudet	Sisilia  · Sardinia

Katolisuuden portaali	Kristinuskon portaali	Emilia portaali
Italian portaali	Lazion portaali	Marchen portaali

Rooman portaali	Romagnan portaali	Paavin valtion portaali
Historia-portaali	Italian historia -portaali	Umbrian portaali