Kolmas Ranskan tasavalta

Kolmas Ranskan tasavalta Troisième République
( yksityiskohdat ) ( yksityiskohdat )
Motto : Liberté, Egalité, Fraternité
Hallinnolliset tiedot
Koko nimi	Ranskan tasavalta
Virallinen nimi	Ranskan tasavalta
Puhutut kielet	Ranskan kieli
Hymni	Marseillaise
Iso alkukirjain	Paris  (2 447 957 / 1891 [1] 2 888 110 / 1911 [2] asuinpaikka  )
Muut pääkaupungit	Versailles (1871-1879)
Riippuvuudet	Ranskan siirtomaavaltakunta
Politiikka
Valtion muoto	Tasavalta
Hallitusmuoto	Parlamentaarinen tasavalta ( de iure ) Puolipresidenttitasavalta ( de facto ) [3]
Tasavallan presidentit	Katso luettelo
neuvoston puheenjohtajat	Katso luettelo
Päätöksentekoelimet	Kansalliskokous , mukaan lukien senaatti ja edustajainhuone
Syntymä	de facto 4. syyskuuta 1870 Louis-Jules Trochun väliaikaisen hallituksen kanssa , virallisesti 30. tammikuuta 1875 presidentti Patrice de Mac-Mahonin kanssa
Se aiheuttaa	Ranskan tappio Ranskan ja Preussin sodassa
loppu	10. heinäkuuta 1940 Albert Lebrunin kanssa
Se aiheuttaa	Ranskan tappio 1940 Ranskan kampanjassa
Alue ja väestö
Maantieteellinen altaan	Eurooppa, Afrikka, Aasia, Etelä-Amerikka, Oseania
Alkuperäinen alue	Ranska
Suurin laajennus	550 986 km² vuosina 1919-1940 [4] .
Väestö	38 343 192 vuonna 1891 [5] ; 39 601 599 vuonna 1911 [6] .
Talous
Valuutta	Ranskan frangi
Vaihtaa	Iso-Britannia , Belgia , Saksa , Yhdysvallat jne. vuonna 1895 [7] .
Vienti	Villakankaat, silkkikankaat, viini, nahat, "Pariisin esineet" jne. vuonna 1895 [8] ; myös alusvaatteita , kemikaaleja, autoja vuonna 1911 [9] .
Tuonti	Villa, silkki, viini, kahvi, puuvilla, hiili, nahat, jyvät jne. vuonna 1895 [8] .
Uskonto ja yhteiskunta
Tunnetuimmat uskonnot	katolisuus
Vähemmistön uskonnot	juutalaisuus
Sosiaaliset luokat	porvaristo, aatelisto, proletariaatti.
Kolmannen tasavallan alue vuonna 1939.
Historiallinen evoluutio
Edeltäjä	Toinen Ranskan valtakunta
Onnistunut	Vapaa Ranska Vichy Ranska Ranskan sotilashallinto Belgian ja Pohjois- Ranskan sotilashallinto Ranskan italialainen sotilashallinto
Nyt osa	Ranska
Manuaalinen

Kolmas Ranskan tasavalta ( ranskaksi : Troisième Republique ) oli nimi, jonka otti tasavaltalainen valtio, joka syntyi Ranskassa Sedanin tappion (1. syyskuuta 1870) jälkeen Ranskan ja Preussin sodan aikana . Tämä hallintomuoto, joka korvasi toisen imperiumin , kesti Ranskassa lähes seitsemänkymmentä vuotta, kunnes Saksa hyökkäsi maahan vuonna 1940 , jolloin se vuorostaan ​​korvattiin niin kutsutun Vichyn hallituksen autoritaarisella hallinnolla .

Kolmannen tasavallan sisäpolitiikalle oli ominaista erittäin epävakaat hallitukset, mikä johtui opposition jakautuneista tai hieman ylimääräisistä enemmistöistä. Vakavan tappion ja poliittisen epävakauden aiheuttama hämmennys suosi useita taloudellisia skandaaleja ( Panama , Stavisky jne.) ja antisemitismiä , kuten Dreyfusin tapausta .

Joidenkin sotilaspiirien vahva nationalismi ruokki myös institutionaalisia yhteenottoja, jotka johtivat vallankaappausta lähellä oleviin tilanteisiin (kuten Boulangerin tapauksessa tai Dreyfusin tapauksen seuraukset). Toteutettiin kuitenkin laajoja sosiaalisia uudistuksia, joissain määrin papilavastaisia ^​​[10] ja jotka toteuttivat ennen kaikkea vasemmisto .

Ulkopolitiikkaa leimaavat koloniaalinen ekspansionismi ( Afrikka ja Indokina ), koston tunne Saksaa kohtaan ( revanchismi ) ja eristyneisyys, joka kesti siihen asti, kunnes Venäjä ja Yhdistynyt kuningaskunta havaitsivat Saksan suuremman vaaran kuin Ranskan.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksan kimppuun hyökännyt Kolmas tasavalta näki suurimman arvovaltansa hetkensä voitossa 1918 , mutta myös prosessin alussa, joka johtaisi sen loppuun vuonna 1940 .

Alku (1870-1871)

Toisen imperiumin tappio Preussin kanssa

Jakso Pariisin piirityksestä Ranskan ja Preussin sodassa . Toisen imperiumin tappiosta syntyi kolmas tasavalta. ^[11]

Kolmannen tasavallan ensimmäinen parlamentti (1871) koostui pääasiassa monarkisteista.

19. heinäkuuta 1870 alkanut Ranskan ja Preussin sota ratkesi muutamassa kuukaudessa toisen Ranskan imperiumin tappiolla .

Uutiset Sedanin tappiosta ja Napoleon III : n vangitsemisesta levisivät Pariisissa 3. syyskuuta 1870. Päivä sen jälkeen, kun orleanisti Adolphe Thiers epäonnistui parlamentin tukemassa vallankaappausyrityksessä ja useiden poliittisten voimien välisten neuvottelujen jälkeen Samana 4. syyskuuta Pariisiin muodostettiin maanpuolustushallitus, jonka tehtävänä oli hallita sodan loppuvaiheita ja keisarin vangitsemisen jättämää valtatyhjiötä. Tähän hallitukseen, jota johti kenraali Louis-Jules Trochu , kuuluivat Léon Gambetta (sisäosasto), Jules Favre (ulkomaalainen), Adolphe Crémieux (oikeus) jaErnest Picard (rahoitus). ^[12]

Preussin armeija lopetti Pariisin piirityksen 19. syyskuuta, jolloin osa hallituksen osista oli jo suojassa Toursissa , ja Gambetta lähti pääkaupungista ilmapallolla 7. lokakuuta. Kun Preussin piirityksen murtaminen oli mahdotonta, maanpuolustushallitus alistui allekirjoittaessaan aselevon vihollisen kanssa 28. tammikuuta 1871 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, joka vahvisti sen auktoriteettia Pariisissa . Preussin pääministeri Otto von Bismarck , joka ei ollut tyytyväinen ja päättänyt neuvotella laillisen hallituksen kanssa, määräsi ranskalaiset valitsemaan kansalliskokouksen .. Äänestys pidettiin 8. helmikuuta ja tulos puolsi konservatiivista ja monarkkista oikeistoa . ^[13]

Uusi parlamentti kokoontui Bordeaux'ssa 12. helmikuuta 1871 ja valitsi viisi päivää myöhemmin Thiersin "Ranskan tasavallan toimeenpanovallan johtajaksi". Yleiskokous vahvisti 1. maaliskuuta rauhan valmistelut Preussin kanssa äänin 546 vastaan ​​107: Ranska luovutti Elsassin ja Lorraine vastikään muodostetulle Saksan valtakunnalle ja sitoutui maksamaan 5 miljardin frangin korvauksen. ^[14]

Kommuuni

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Paris Commune (1871) .

Tappiosta seurannut syvä sosiaalinen ja poliittinen kriisi vaikutti pian. Kun hallitus 18. maaliskuuta 1871 yritti ottaa haltuunsa Montmartren penkereen tykit , syntyi mellakka ja Thiersin hallitus , joka muodostui maltillisista tasavaltalaisista ja orleanilaisista , pakeni Versaillesiin . Poliittisen tyhjyyden täyttämiseksi Pariisissa valittiin sosialisteista koostuva kunnalliskokous , " kommuuni ", joka piti istuntojaan 54 päivää ja ehdotti taistelemista Versailles'n konservatiivista hallitusta vastaan. ^[15]

Thiersin armeijan saapuessa Pariisiin 21. toukokuuta 1871 alkoi verinen viikon mittainen taistelu, joka päättyi sosialistien tappioon. Tämä johti seuraaviin vaaleihin 2. heinäkuuta ja yhdistyneiden republikaanien edustamien maltillisten voittoon.

Tasavallan muodollinen syntymä (1871-1879)

Ranska vuosina 1871-1919, ilman Alsace-Lorrainea .

Maa oli edelleen pysähdyksissä täyden tasavallan ja monarkian palauttamispyrkimysten välillä, 31. elokuuta 1871 hyväksyttiin laki, joka antoi tasavallan presidentin arvonimen pääministeri Adolphe Thiersille . Rauhoittavan politiikan ansiosta hän alkoi saada lainoja ja päästä sopimukseen Preussin evakuoinnista Ranskan alueelta. 13. marraskuuta 1872 hän puhui selvästi konservatiivisen tasavallan puolesta, mutta kärsi sitten vaalitappion Pariisissa, mikä vaaransi hänen asemansa, ja 24. toukokuuta 1873 hänet kaadettiin parlamentissa 16 äänellä, jolloin legitimisti Patrice de Mac Mahontulla kolmannen tasavallan toiseksi presidentiksi. ^[16]

Mac-Mahonin politiikka keskittyi hallitsevien luokkien ja katolisen kirkon moraaliseen järjestykseen ja keskeiseen rooliin . Marraskuussa 1873 hänen valtuuksiaan jatkettiin seitsemäksi vuodeksi, kun taas republikaanien ja bonapartistien vaalien menestys suosi Gambettan ansiosta parlamentaaristen voimien välistä sopimusta, jonka (vaikka vain yhdellä äänellä) hän hyväksyi virallisesti 30. tammikuuta 1875 . toimisto, tasavalta. Tästä hetkestä lähtien säädettiin perustuslait : senaatista (24. helmikuuta), julkisen vallan järjestämisestä (25. helmikuuta) ja viranomaisten välisistä suhteista (16. heinäkuuta). ^[17]

Seuraavana vuonna, vuonna 1876 , republikaanit voittivat parlamenttivaalit, mikä asetti Mac-Mahonin aseman kriisiin, varsinkin siitä päivästä lähtien, jolloin Gambetta piti 4. toukokuuta 1877 istunnossa puheen, jossa hän syytti: « Klerikalismi ? Tässä on vihollinen! » Mac-Mahon yritti ensin vastustaa (hajotti edustajainhuoneen ), sitten republikaanien vaalivoiton (lokakuussa 1877) jälkeen hän päätyi hyväksymään perustuslain parlamentaarisen tulkinnan.Republikaanit jatkoivat vahvistumistaan ​​ja tammikuussa 1879 he saivat myös enemmistön senaatissa. Mac-Mahon, jolta riistettiin viimeinen voimapiste, erosi saman kuun 30. päivänä ja tilalle tuli republikaani Jules Grévy , joka nimitti 4. helmikuuta William Waddingtonin hallituksen johtajaksi. Tasavalta perustettiin lopullisesti. ^[18]

Suuret uudistukset (1879-1885)

Tasavaltaiset instituutiot vahvistettiin elo-syyskuussa 1881 pidetyissä parlamenttivaaleissa, joissa sekä republikaanien unioni että republikaanivasemmisto voittivat suuren voiton. Myös näiden menestysten ansiosta presidentti Grévy ja hänen arvovaltaisin pääministeri Jules Ferry synnyttivät joukon tärkeitä uudistuksia. Aluksi vain symbolinen: parlamenttihuoneiden paluu Pariisiin (1879), Marseillaisen saaminen kansallislauluksi ( 1880) ja heinäkuun 14. päivä kansallisena juhlapäivänä , armahdus Kommuunin tuomitseville .
Myöhemmin osana ihmisoikeuksien ja antiklerikalismin puolustamiseen tähtäävää politiikkaa , julkisten kokousten vapaus (1881), lehdistönvapaus (1881) ja ammattiliittojen vapaus (1884) valtuutettiin, päätettiin karkottaa. Jesuiitat ja luvattomien miesseurakuntien hajottaminen.
Aloitettiin myös kouluuudistus, jossa uskonnonopetus erotettiin muista oppiaineista ja otettiin käyttöön ilmainen sisäänpääsy (1881) ja perusopetusvelvollisuus (1882). Sairaaloiden maallistuminen hyväksyttiin ja avioero palautettiin (1884). ^[19]

Boulangistien kriisi (1885-1889)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Georges Boulanger .

Georges Boulanger

Joulukuussa 1885 presidentti Grévy valittiin uudelleen, ja tammikuussa, koska hän halusi ottaa huomioon radikaalien ja äärivasemmiston kansanedustajien lukumäärän kasvun, hän nimitti maltillisen republikaanien Charles de Freycinet'n hallituksen päämieheksi ja myöhemmin Renéksi . Pikari . Kenraali Georges Boulanger esiintyi molemmilla puolilla sotaministerinä.

Hän, jota radikaalit arvostivat myös siitä, että hän julisti kaivostyöläisten lakon yhteydessä , ettei armeija ollut porvariston palveluksessa , joutui kansainvälisen kriisin keskipisteeseen Saksan kanssa . Itse asiassa huhtikuussa 1887 , sen jälkeen kun saksalaiset agentit pidättivät Pagny-sur-Moselen (silloin Saksan rajalla) poliisikomentajan Ranskan alueella, Boulanger ehdotti uhkavaatimuksen lähettämistä Berliiniin. Hallitus ratkaisi asian diplomaattisesti, mutta antoi sellaisen vaikutelman, että republikaanit eivät koskaan kyenneet hallitsemaan kostoa Saksan valtakunnalle .
Siten kenraalin poistamiseksi poliittiselta näyttämöltä toukokuussa Gobletin hallitus kaadettiin ja korvattiin uudella toimeenpanovallalla, jota johti Maurice Rouvier ja johon ei enää kuulunut Boulanger. ^[20]

Kuitenkin Boulangerin ympärille nousi nationalistinen kuume, joka näytti tietyllä hetkellä valtaavan toimielimet, juuri sen jälkeen, kun presidentti Grévy joulukuussa 1887 joutui eroamaan perheskandaalin vuoksi. Kumpikaan hänen seuraajansa Sadi Carnot ei näyttänyt pystyvän käsittelemään tilannetta paremmin. Sillä välin menetettyään sekä monarkistien että radikaalien tuen (maaliskuu 1888), Boulanger uhkasi oikeudenkäynnillä valtion turvallisuuteen kohdistuvasta hyökkäyksestä ja pakeni Belgiaan ^[21] , missä hänet oli tuomittu ja tuomittu poissaolevana, ja hän tappaa. itse vuonna 1891 .

Panaman kanavan skandaali (1889-1894)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Panaman skandaali .

Vuosikymmenen 1890-1900 aikana republikaaneilla oli kyky lujittaa liittoa radikaalien kanssa. Tämä vakaus mahdollisti protektionismin vahvistumiseen perustuvan talouspolitiikan harjoittamisen . Vuonna 1892 radikaalit kuitenkin hylkäsivät pääministeri Freycinetin , jota syytettiin liian läheisyydestä katolisille, mikä avasi tien Loubetille , joka pääministeriksi nimitettynä lupasi vastata radikaalien odotuksiin.

Mutta skandaali joutui jälleen järjestämään kortit uudelleen kentällä. Vuonna 1888 ranskalainen yhtiö, jolla oli erilaisia ​​ja vakavia vaikeuksia Panaman kanavan avaamisen yhteydessä , osti joidenkin kansanedustajien tuen saadakseen valtuudet laskea liikkeeseen joukkovelkakirjalainaa . Tämä ei estänyt sen epäonnistumista vuonna 1889 . Marraskuussa 1892 toimittaja Édouard Drumont (1844-1917) ja boulangistilehti La Cocarde aloittivat väkivaltaisen kampanjan korruptoituneita kansanedustajia ja hallitusta vastaan ​​kiihkeän antisemitismin taustalla .
Skandaali paljasti yleisölle liike-elämän ja politiikan välisen salaliiton, joka aiheutti ajan myötä poliittisen luokan sukupolvenvaihdoksen ja pääministeri Charles Dupuyn nousun huhtikuussa 1893 . Lisäksi tasavallan instituutioiden saavutettu vakaus johti ajattelemaan sosiaalipolitiikan maltillisuutta ja uskonnollisen kentän rauhoittamista. ^[22]

Dreyfusin tapaus (1894-1902)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Dreyfus and J'accuse affair .

Le Petit Journal 10. heinäkuuta 1898 nauraa Dreyfusin tapauksen aiheuttamasta kaaoksesta

Antisemitismi , joka oli leimannut journalistista kampanjaa Panaman kanavan korruptoituneita kansanedustajia vastaan, räjähti räjähdysmäisesti kansallismielisen ja revansistisen komponentin vahvistamana niin sanotun Dreyfus -tapauksen yhteydessä .

15. lokakuuta 1894 Alfred Dreyfus , ranskalaisen armeijan juutalainen upseeri , joka oli peräisin Elsassiasta (ja siksi maasta, joka oli puoliksi saksalainen eikä enää ranskalainen) , pidätettiin petoksesta syytettynä . Vaikka upseeri kiisti kaikki syytökset, hänet tuomittiin hätäisesti oikeuteen ja tuomittiin 22. joulukuuta 1894 elinkautiseen vankeuteen . Antisemitistinen lehdistö ylisti jaksoa kansallismielisesti. Maaliskuussa 1896 eversti _
Marie-Georges Picquart (1854-1914) huomasi, että tuomion perustana ollut asiakirja oli väärennös. Eversti ilmoitti esimiehilleen, jotka jättivät hänet huomiotta aikomuksenaan puolustaa tuomiota ja käskettyään häntä olemaan hiljaa, he siirsivät hänet Tunisiaan .
Picquartin lisätoimien välttämiseksi marraskuussa 1896 tuotettiin uusia vääriä todisteita Dreyfusta ("väärä Henry") vastaan, mutta seuraavan vuoden kesäkuussa Picquart onnistui levittämään uutisen, että hän voisi todistaa Dreyfuksen täydellisen syyttömyyden. Lehdistö alkoi sitten tehdä selväksi, että valtion korkeat virkamiehet epäilivät tuomitun miehen syyllisyyttä. ^[23]

Seuraukset ja vallankaappausyritys

Sama aihe yksityiskohtaisesti: 23. helmikuuta 1899 vallankaappausyritys Ranskassa .

Alfred Dreyfus esitettiin oikeudenkäynnin aikana havainnollistamalla aikaa

Siitä hetkestä lähtien tarina palasi jännittämään ranskalaisia, jotka jakautuivat niihin, jotka yrittivät puolustaa totuutta pitämällä sitä tärkeämpänä kuin mitään muuta, ja niihin, jotka pitivät valtion syytä tärkeämpänä kuin yksittäisen henkilön etua, vaikka viaton. Samaan aikaan tuomioistuin vapautti
11. tammikuuta 1898 Ferdinand Walsin Esterhazyn , ensimmäisen väärennöksen tekijän. Kirjoittaja Émile Zola julkaisi sitten L'Aurore -sanomalehdessä radikaalin republikaani Georges Clemenceaun kuuluisan artikkelin " J'accuse ", jolla hän puhui tasavallan presidentille.Félix Faure tuomitsi Dreyfusin tapauksen sääntöjenvastaisuudet ja laittomuudet .
Vastauksena Zola tuomittiin maanpakoon, mikä vapautti aukion, kun taas Jean Jaurèsin sanomalehdet L' Aurore ja La Petite République asettuivat riviin puolustamaan Dreyfusia. Jälkimmäistä vastaan ​​antisemitistisessä lehdistökampanjassa sen sijaan kerrottiin Henri Rochefortista , joka kirjoitti L'Intransigeantissa , ja samalla puolella myös La Croix paljasti väärät uutiset juutalaisten juonesta, jonka tarkoituksena oli tuhota Ranska kaikin keinoin, myös lainsäädännöllisin keinoin . ^[24]

Tästä huolimatta "anti-dreyfussilaisten" asema huononi: 30. elokuuta 1898 toisen väärennöksen kirjoittaja Hubert Henry (1846-1898) tunnusti rikoksensa ja teki itsemurhan seuraavana päivänä. Sotaministeri Jacques Marie Eugène Godefroy Cavaignac (1853-1905) erosi 3. syyskuuta, kun taas ylin komento kieltäytyi edelleen tarkistamasta Dreyfusin oikeudenkäyntiä.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri huononi, levottomuudet huipentuivat, kun 23. helmikuuta 1899 , muutama päivä presidentti Fauren äkillisen kuoleman jälkeen, nationalisti Paul Déroulède (1846-1914) yritti poliittisten ryhmiensä tuella pakottaa kenraalin käden. ja yrittää vallankaappausta. Toiminta, jonka tavoitteena oli vahvan hallinnon perustaminen, oli huonosti valmisteltu ja epäonnistui surkeasti. ^[25]

Tässä vaiheessa Dreyfusin kantaa alettiin tarkistaa. Samana vuonna 1899 elinkautisen vankeusrangaistuksen ja karkotuksen rangaistus alennettiin kymmeneen vuoteen , mutta vasta vuonna 1906 juutalainen upseeri kunnostettiin kokonaan. Dreyfusin tapauksen välittömät poliittiset seuraukset olivat vasemmiston liitto, radikaalien vahvistuminen ja antiklerikaalisen politiikan uudelleen aloittaminen.

Radikaalipolitiikka (1902-1909)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Kirkon ja valtion erottaminen .

Katolinen sanomalehti Le Pèlerin näki Émile Combesin 27. heinäkuuta 1902

Pääreaktio Dreyfusin tapaukseen oli niin sanotun "vasemmistoblokin" perustaminen, joka ulottui sosialisteista , joiden joukossa Jean Jaurès erottui yhä enemmän , osaan maltillisia republikaaneja . Tämä suuri poliittinen ryhmä huhti-toukokuussa 1902 voitti vaalit, mutta saaduista 350 paikasta yli kaksisataa meni radikaaleille. Tämä johti tasavallan nykyisen presidentin Émile Loubetin muodostamaan hallituksen, jota johti Émile Combes : agnostikko , vapaamuurari , radikaali ja antiklerikaalinen . ^[26]

Toimenpiteet kirkkoa vastaan ​​eivät odottaneet kauan. Kesäkuussa 1902 suljettiin 125 luvatonta uskonnollista koulua, vuonna 1903 kaikki lupahakemukset hylättiin ja vuonna 1904 kongregaatioiden opetus kiellettiin kymmeneksi vuodeksi . Lisäksi 30. heinäkuuta 1904 paavi Pius X :n protestien jälkeen Ranska katkaisi diplomaattiset suhteet Pyhään istuimeen . ^[27]

Kuitenkin 18. tammikuuta 1905 Combes joutui eroamaan vapaamuurariuden ja armeijan välisen salaliiton takia. Hänen tilalleen valittiin hänen valtiovarainministeri Maurice Rouvier , joka papiston väitteet huomioon ottaen antoi lain (heinä-joulukuu 1905) äänestää uskonnonvapauden puolesta, mutta jossa ei määrätty minkään kultin tukemisesta . Lisäksi kirkolliset varat olisi lain mukaan siirretty kulttuuriyhdistyksille, joiden olisi täytynyt noudattaa sen kultin sääntöjä, joiden omaisuutta he aikoivat hallinnoida. ^[28]

Tämän lain jälkeen Vatikaani tuomitsi Ranskan hallituksen kiertokirjeellä (11. helmikuuta 1906), jonka puolesta papisto kieltäytyi yhteistyöstä. Jotkut papit sulkivat kirkkonsa ja hallinto joutui käyttämään voimaa inventoimaan omaisuutta ja lahjoittamaan ne kulttuuriyhdistyksille. Maaliskuun alussa yhteenotoissa koillisosassa kuoli yksi, mikä johti Rouvierin hallituksen eroon. ^[29]

Vuoden 1906 vaaleissa saavutettiin kuitenkin toinen suuri voitto vasemmistolle ja erityisesti radikaaleille, jotka saivat 115 paikkaa (vasemmiston 400 paikasta). Tasavaltalainen ja radikaali Georges Clemenceau muodosti hallituksensa 25. lokakuuta seitsemällä radikaalilla kahdestatoista ministeristä ja valitsi sotaministeriksi Picquartin, joka oli havainnut Dreyfusia vastaan ​​esitettyjen syytösten totuuden . Tämä hallitus, joka oli vahvasti sitoutunut vastustamaan useita yhteiskunnallisia levottomuuksia, onnistui kuitenkin saamaan läntisten rautateiden rahoituksen äänestettyyn, konkurssiprosessissa pakollisen viikoittaisen lepoajan lisäksi. ^[30]

Isänmaallisuus (1909-1914)

Aristide Briand siirsi Ranskan politiikan radikalismista isänmaallisuuksiin .

Presidentti Raymond Poincaré . Hänen isänmaallisuutensa voitti hänelle oikeiston ääniä.

Kolmen vuoden poliittisten vaikeuksien uuvuttamana Clemenceaun hallitus kaatui heinäkuussa 1909 . Häntä seurasi joukko hallituksia, yksitoista viiden vuoden aikana, joista neljän puheenjohtajana toimi Aristide Briand , lähes aina läsnä ministerinä myös muissa. Tasavaltalaissosialistinen Briand oli kompromissin mies aikana, jolloin papistoa ja aatelistoa vastaan ​​käydyn taistelun jälkeen menneisyyden poliittiset viittaukset olivat katoamassa. Internationaaliin liittyneet sosialistit siirtyivät avoimeen oppositioon, kun taas radikaalit jakautuivat sosialistien kannattajien ja republikaanien kannattajien kesken. ^[31]

Päättäväinen poliitikko Briand ei epäröinyt lokakuussa 1910 hajottaa rautateiden lakkoa armeijan väliintulon myötä poliittisessa tilanteessa, jota leimaa Saksan kasvava vaara. Itse asiassa ajanjakson tärkein poliittinen elementti oli isänmaallisuus . Tämä ilmiö ilmaantui vuonna 1911 tehdyn epäselvän ranskalais-saksalaisen kompromissin yhteydessä, joka päätti Agadirin kriisin ja johti Joseph Caillaux'n hallituksen kaatumiseen . Isänmaallisuus oli myös syynä tammikuussa 1913 valitulle Raymond Poincarén tasavallan presidentiksi., edelleen tasavaltalainen ja maallinen, mutta myös Ranskan kannattaja, mikä sai hänet saamaan oikeiston ääniä. ^[32]

Kun Briandin hallitus kaatui maaliskuussa 1913, sitä seurasi ensimmäistä kertaa vuoden 1899 jälkeen keskustaoikeiston edustaja Louis Barthou . Eri keskusryhmittymien liitto johti kolmivuotisen armeijan pakollisen pidätyslain hyväksymiseen. Vuoden 1914 vaaleissa enemmistöksi tuli kuitenkin se osa vasemmistosta, joka kannatti sekä kolmivuotista lakia että valtion sekularismia. Presidentti Poincaré uskoi sitten 13. kesäkuuta 1914 hallituksen republikaanisosialistille René Vivianille , miehelle, joka kohtaa oikeudenkäynnin heinäkuun kriisistä ja ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta . ^[33]

Ulkopolitiikka ensimmäiseen maailmansotaan asti

Ranskan ja Preussin sodan 1870-1871 tappion myötä Ranska menetti ylivallan Euroopassa Saksalle. Kolmas tasavalta heikkeni, mutta jo vuonna 1875 tapahtui taloudellinen elpyminen, joka rajoitti Saksan teollisuuden etuja.

Tunisia ja Indokina (1881-1885)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Tunisin isku ja Ranskan Indokina .

Ranskalaiset tapaavat Annamin prinssin Hussa . Vuonna 1884 nykyisestä pohjoisesta Keski- Vietnamista tuli Ranskan protektoraatti .

Tämän taloudellisen elpymisen hyväksi ja seurauksena Ranska aloitti vuodesta 1879 lähtien ennennäkemättömän siirtomaavallan laajentamisen . Kaupallisten toimipisteiden tarve ja lainanantomahdollisuus olivat nationalismin lisäksi ratkaisevia argumentteja siirtomaapolitiikan puolesta . ^[34]

Ensimmäinen tärkeä hankinta oli Tunisia , joka oli Algerian vieressä , entinen Ranskan siirtomaa. Jules Ferryn hallitus miehitti huhtikuussa 1881 ottomaanien provinssin , joka oli saavuttanut lähes täydellisen itsenäisyyden . Paikallinen kuvernööri tunnusti 12. toukokuuta Ranskan protektoraatin Bardon sopimuksella . Tapahtuman pääasiallinen seuraus oli Italian, Ranskan Välimeren vastustajan, poliittinen lähentyminen Saksaan ja Itävaltaan . Mikä johti muodostumiseenKolminkertainen liitto .

Ferryn seuraava siirtomaahanke oli Aasian Annamin valtakunnan valloitussuunnitelman jatkaminen . Jälkimmäiseen kuului suunnilleen nykyinen Vietnam , lukuun ottamatta Cochinchinaa , joka oli entinen Ranskan siirtomaa yhdessä Kambodžan kanssa . Etelä- Kiinan kauppareittiä suunnittelevien taloudellisten etujen ohjaamana Ferry onnistui joulukuun 1883 ja kesäkuun 1884 välisenä aikana valloittamalla Tonkinin tekemään Annamista protektoraatin muodostamalla Ranskan Indokiinan . Sotilaallinen reaktio Kiinasta tapahtui pian sen jälkeen 4. huhtikuuta 1885hänet pakotettiin allekirjoittamaan erosopimus Annamista.
Jopa Britannia Ylä-Burman valloituksen jälkeen päätyi tekemään aluetta koskevan sopimuksen Ranskan kanssa vuonna 1896 . ^[35]

Laajentuminen Afrikkaan ja Fasciodan kriisi (1881-1899)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Franco-Hova-sota , Ranskan Länsi-Afrikka ja Fasciodan kriisi .

Samanlainen juliste vuodelta 1895 Madagaskarin valloituksesta.

Manifesti kirjasesta Jean-Baptiste Marchandin tutkimusmatkasta, joka johti Fasciodan kriisiin.

Taas pääministeri Jules Ferry , turvatakseen strategisen tukikohdan Ranskan Indokiinan reitillä , lähetti vuosina 1883-1884 retkikunnan , joka miehitti useita kohtia Madagaskarin rannikolla .
Kymmenen vuotta myöhemmin, 27. lokakuuta 1894 , paikalliset "Hova"-aristokraatit julistivat pyhän sodan Ranskalle, joka vastasi kuukautta myöhemmin lähettämällä 15 000 miehen retkikuntajoukon. Tämä joukko onnistui vaikeissa olosuhteissa valloittamaan pääkaupungin Antananarivon 30. syyskuuta 1895 ja tekemään Madagaskarista protektoraatin . ^[36]

Samoihin vuosiin kilpaillen Ison-Britannian kanssa Ranska miehitti asteittain Niger-joen keskijoen laakson Länsi-Afrikassa , kunnes se saavutti Timbuktun vuonna 1893 . Kymmenen vuotta aiemmin hän oli jo ottanut haltuunsa Norsunluurannikon 600 kilometriä rantaviivaa, jonka protektoraatti perustettiin vuonna 1889 . Taas Länsi-Afrikassa tammikuussa 1894 kahden sotilaskampanjan jälkeen Dahomey (nykyisin Benin ) valloitettiin kohti Nigerin alajuoksua ja saavutettiin Nikkiin 5. marraskuuta samana vuonna. Iso-Britannian kanssa syntyi vakava jännitys, joka palasi vasta 14. kesäkuuta 1898
anglo-ranskalaisen sopimuksen allekirjoittamisen myötä: tasavalta piti Nikkin, mutta Iso-Britannia vahvistettiin rikkaimmaksi ja väkirikkaimmaksi alueeksi. ^{[35] [37]}

Vuoteen 1880 mennessä Ranska oli kuitenkin laajentanut huomattavasti omaisuuttaan Länsi-Afrikassa, joka, alkaen jostain rannikkoyhdyskunnasta, ulottui vuonna 1899 Tšadjärveen , maanosan sydämessä . ^[38]

Tässä vaiheessa ranskalaiset olisivat voineet liittyä Afrikan Atlantin valtameren omaisuuteen Punaisellamerellä sijaitsevaan Djiboutin eristykselliseen siirtokuntaan . Tämä länsi-itä-yhteys oli kuitenkin vastakohtana samanlaiselle aloitteelle, jonka britit halusivat tehdä etelä-pohjoissuunnassa yhdistääkseen Etelä - Afrikan omaisuutensa Egyptin protektoraattiinsa . Tuloksena oli kansainvälinen kriisi , joka sai nimensä Sudanin kylästä (Fascioda), jossa kaksi valtaa tapasivat. Vuonna 1898 Ranskan ulkoministerin Gabriel Hanotaux'n peräänantamattomuus
ja Britannian pääministeri Salisbury toivat kaksi kansakuntaa sodan partaalle. Kuitenkin Théophile Delcassé , joka korvasi Hanotaux'n vuonna 1898, päätyi antautumaan, mikä sai Ranskan luopumaan vaatimuksistaan ​​Niilin altaalla .

Eristyksen loppu (1896-1906)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Ranskan ja Venäjän liitto ja Entente sydämellinen .

Ministeri Delcassé , Entente Cordialin ja Tangerin kriisin päähenkilö .

Ranskan romahduksen ja eristäytymisen tekijä Ranskan ja Preussin sodan tappion jälkeisinä vuosina oli suurelta osin Bismarck . Hän, eri mieltä uuden keisari William II :n kanssa, poistettiin vallasta maaliskuussa 1890 . Tämä avasi uusia mahdollisuuksia Kolmannelle tasavallalle.

Bismarckin kaatumisen välitön seuraus oli Saksan ja Venäjän välisen vastavakuutussopimuksen uusimatta jättäminen . Joten Ranska, hyödyntäen Venäjän taloudellisia vaikeuksia, onnistui 18. elokuuta 1892 nappaamaan häneltä ensimmäisen Saksan vastaisen sotilaallisen sopimuksen. Tällä sopimuksella, joka muutettiin 4. tammikuuta 1894 todelliseksi liittoutumaksi , kolmas tasavalta saavutti ensimmäisen diplomaattisen menestyksensä vuoden 1871 jälkeen murtaen eristyneisyytensä.

Ranskan ja Venäjän lähentymisen jälkeen suhteet paranivat huomattavasti myös Ranskan ja Italian (joka oli edelleen osa kolmoisliittoumaa) välillä. Ratkaiseva käännekohta tuli kuitenkin muinaisen vihollisen kanssa: Iso-Britannian kanssa, jonka kanssa viimeiset siirtomaakysymykset ratkaistuaan Entente Cordial allekirjoitettiin 8. huhtikuuta 1904 . Sopimuksen ranskalainen arkkitehti oli revansistinen ulkoministeri Théophile Delcassé .

Marokon kriisit ja kolminkertainen entente (1906-1914)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Tangerin kriisi , Agadirin kriisi ja Triple Entente .

Afrikka Agadirin kriisin jälkeen . Vihreässä Ranskan omaisuutta.

Entente Cordial ennakoi Britannian suostumuksen Ranskalle sisällyttää Marokon vaikutuspiiriinsä . Suostumus, jonka myös Italia ja Espanja antoivat , mutta ei Saksa, joka Ranskan ensimmäisellä painostuksella Pohjois-Afrikan sulttaanikuntaa vastusti. Tämä aiheutti vuonna 1906 , kun Venäjä oli vakavissa vaikeuksissa Venäjän ja Japanin sodan tappion vuoksi, Ranskan ja Saksan välille kriisin: ns. Tangerin kriisin , joka ratkesi Ranskan Maurice -hallituksen kaaduttua. Rouvier. Pariisi itse asiassa suostui ratkaisemaan asian kansainvälisellä konferenssilla, ja ulkoministeri Théophile Delcassé , joka oli vahva Saksan vastaisen kovan linjan kannattaja, joutui eroamaan.

Marokko - konferenssi, joka pidettiin Algecirasissa (Espanja) vuonna 1906, sanktioi kuitenkin poliittisen voiton Ranskalle, joka onnistui ottamaan joitakin askelia Marokon kolonisaation suuntaan. Kuitenkin, kun vuonna 1911 Ranskan Ernest Monisin hallitus paikallisen kapinan jälkeen miehitti Fèsin , Pariisin joutui hallitsemaan Berliinin kanssa uutta kriisiä: Agadirin kriisiä . Ison-Britannian laskeutuessa kentälle tällä kertaa Saksa vastineeksi joistakin Länsi-Afrikan alueista antoi periksi Marokolle, josta tuli ranskalainen vuonna 1912 .( Fezin sopimus ).

Kompromissi Saksan kanssa ei sopinut Ranskan ulkoministerin Justin de Selvesin (1848-1934) ja armeijan kovan linjan kannattajien kanssa. Pääministeri Joseph Caillaux oli sen sijaan sallinut neuvottelut ja joutui eroamaan kansallismielisten vastalauseiden johdosta. ^[39]

Toinen Marokon kriisi johti ystävyyden vahvistumiseen Iso-Britannian kanssa, joka sillä välin, vuonna 1907 , oli solminut Venäjän kanssa sopimuksen , joka loi, vaikkakin implisiittisesti, kolminkertaisen ententen .

Ensimmäinen maailmansota ja Versailles (1914-1919)

Ranskan asemasodan rintama vuosina 1915–1916. Vasemmalla: Pariisi.

Sarajevon hyökkäyksen aiheuttaman heinäkuun kriisin laukaisemana Ranska mobilisoi armeijansa 2. elokuuta 1914 ja 3. elokuuta Saksa julisti sodan sille. Tasavallan presidentti Poincaré julisti parlamentille lähettämässään viestissä 4. päivänä, että Ranskaa "puolustelevat sankarillisesti kaikki hänen lapsensa, joista mikään ei voi murtaa vihollisen, 'pyhän unionin', edessä". Tätä ilmaisua käytetään myös nimeämään suurta poliittista koalitiota, joka muodostaa 26. elokuuta Vivianin hallituksen uuden muodostelman, joka koostuu radikaalien enemmistöstä ja joka ulottuu sosialisteihin ja republikaaneihin Alexandre Millerandiin (Guerra),
Aristide Briand (rahoitus) ja Alexandre Ribot (oikeus). Joukkueesta vain katolinen oikeisto jää pois. ^[40]

Sotatoimia vuoteen 1917 asti

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Länsirintama (WWI) .

Ranskan luonnonsuojelualueet ohittavat vesistön matkalla Verduniin (1916)

Schlieffenin suunnitelman mukaisen suuren Saksan hyökkäyksen epäonnistumisen ja Ranskan voiton ensimmäisessä Marnen taistelussa jälkeen länsirintamalla alkoi pitkä, uuvuttava ja verinen hautasota vuoden 1914 lopulla . Ranskan kenraali Joseph Joffre , armeijan ylipäällikkö, vakuuttunut pystyvänsä avaamaan tilanteen ja vapauttamaan saksalaisten miehittämät alueet, aloitti helmikuun ja lokakuun 1915 välisenä aikana hyökkäyssarjan, joka tuotti hyvin vähän tuloksia ja johti lähes 350 000 kuolemaan. vain ranskalaisten välillä. ^[41] Sen sijaan kehitys tapahtui vuonna 1915 diplomaattisesta näkökulmasta katsottuna: kolminkertaisen ententen rinnalla.itse asiassa Italia oli ottanut kentän ja hylännyt kolmoisliiton .

Vuonna 1916 sotilaallinen tasapaino pysyi vakaana ja ranskalaiset pysäyttivät saksalaisen hyökkäyksen Verdunissa kenraali Philippe Pétainin logistiikkataitojen ansiosta . Tämän suuren taistelun aikana (joka kesti lähes 10 kuukautta kaikissa vaiheissaan) englantilais-ranskalainen Sommen vastahyökkäys (heinä-marraskuu) johti myös huonoihin tuloksiin ja valtaviin tappioihin. Vuoden 1916 loppuun mennessä ei siis ollut saavutettu merkittäviä sotilaallisia tuloksia. ^[42]

Joffren seuraaja Robert Georges Nivelle järjesti vuonna 1917 toisen hyökkäyksen ( Toinen Aisnen taistelu ), joka epäonnistui täysin ja 15. toukokuuta hänet vapautettiin virastaan ​​ja vuorostaan ​​korvattiin Pétainilla. Tämä kymmenes verilöyly johti vakaviin onnettomuuksiin Ranskan armeijassa. Enemmän tai vähemmän vakavia kapinajaksoja esiintyi 66 divisioonassa 110:stä. Komentajien tukahduttaminen oli välitöntä, vaikka 629 kuolemantuomiosta vain 50 on varmaa täytäntöönpanosta.

Sitten Pétainille annettiin tehtävä selviytyä kapinoista. Hän paransi vuoroja, huolehti ruokinnasta ja tarjonnasta ja ennen kaikkea hylkäsi rintaman läpimurtoyritykset. Lokakuun lopussa 1917 ranskalaiset joukot voittivat La Malmaisonissa , jossa Pétain käytti taitavasti panssarivaunuja ja melkein tasapainotti Nivellen alkuperäisen tappion. ^[43] Sillä välin Amerikan Yhdysvallat oli osallistunut sotaan Ententen rinnalla (huhtikuu 1917); vaikka heidän tulonsa ei ainakaan ensimmäisinä kuukausina kompensoinut vallankumouksen aiheuttamaa Venäjän armeijan romahtamista .

Kotirintama

Kotimaisella rintamalla vuonna 1917 kehittyi lukuisten palkkalakkojen ohella pasifistinen virtaus , jonka tarkoituksena oli jollakin tavalla neuvotella rauha Saksan kanssa, mutta muutamat diplomaattiset yritykset epäonnistuivat. Uutta sysäystä pasifismille antoi Venäjän vallankumous, johon sosialistit suhtautuivat myötätuntoisesti . Tässä yhteydessä jotkin hallituskriisit seurasivat toisiaan, mikä johti lopulta Georges Clemenceaun hallitukseen(14. marraskuuta 1917). Uutta johtajaa tukivat oikeisto, keskusta ja keskustavasemmisto. Ensimmäiset hallituksen toimet koskivat defetismin vastaisia ​​toimia , kun taas tammikuussa 1918 entinen pääministeri Caillaux pidätettiin syytettynä vihollisen etujen palvelemisesta. ^[44]

Versaillesin voitto ja rauha

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Versaillesin sopimus .

Saksalaisen delegaatin (takapuolelta) Johannes Bellin (1868-1949) rauhan allekirjoittamisen hetki Versaillesissa . Keskellä, valkoiset viikset, Georges Clemenceau Wilsonin ja Lloyd Georgen välissä . ^[45]

Kun amerikkalaisten sotilaiden saapuminen Eurooppaan kiihtyi vuoden 1918 ensimmäisellä puoliskolla , ylipäällikkö kenraali Ferdinand Foch kohtasi heinäkuussa alkaneen Saksan hyökkäyksen, hyökkäsi vastahyökkäykseen ( Marnen toinen taistelu ) ja torjui vihollisen joukot. Siitä hetkestä lähtien liittolaiset, jotka nyt laskevat miljoonalla amerikkalaisella sotilaalla, aloittivat hitaan, järjestelmällisen ja pysäyttämättömän etenemisen kohti Saksaa. Kunnes William II : n hallinnon kukistaneen kansanvallankumouksen jälkeen 11. marraskuuta 1918 aselepo allekirjoitettiin lähellä Compiègnea .

Rauhankonferenssi avattiin 18. tammikuuta 1919 Versaillesissa . Clemenceau joutui aika ajoin keskustelemaan Saksan kohtalosta liittolaistensa: Yhdysvaltain presidentin Wilsonin , Britannian pääministeri Lloyd Georgen ja Italian pääministeri Orlandon kanssa .

Rajoittamatta Alsace-Lorrainen palauttamista Ranskalle, Clemenceau ehdotti turvallisuussyistä koko Reininmaan miehitystä , jossa perustettaisiin yksi tai useampi autonominen valtio. Useiden neuvottelujen jälkeen saavutettiin kompromissi Saksan alueen miehityksestä 15 vuodeksi. Luopuessaan Reinin osavaltioiden ajatuksesta Clemenceau pyysi osan Saarista liittämistä Ranskaan, jolle lopulta päätettiin perustaa viidentoista vuoden protektoraatti Kansainliiton suojeluksessa.. Saksalta veloitettavien sotakorvausten maksamisen suhteen Ranskan pääministeri oli sen sijaan tinkimätön. Saksalaiset allekirjoittivat rauhansopimuksen 28. kesäkuuta 1919. ^[46]

Siirtyminen poliittisen akselin oikealle (1919-1931)

Liittoutuneiden sotilasmiehitysalueet Saksassa vuoden 1923 lopussa. Ranskan vyöhyke sinisellä, Saar vihreällä .

16. marraskuuta 1919 parlamenttivaalit johtivat parlamenttiin ilman selkeää enemmistöä, mutta pienellä edulla oikeistosta. Peräkkäiset hallitukset toisaalta olivat osa niin kutsuttua "kansallista blokkia", keskustan koalitiota. Kotipolitiikkaa vuosina 1919-1924 hallitsi tämä perustavanlaatuinen vastakohta, jossa hallitukset välttelivät radikaalien tuen ansiosta oikeiston tukea, jonka maallinen ja tasavaltainen vakaumus jäi epäselväksi. ^[47]

Ottaen huomioon kansallisen turvallisuuden kaksi ongelmaa Saksaa kohtaan ja Saksan maksamat sotakorvaukset, kansallisblokin hallitukset epäröivät suhtautua asiaan. Pääministeri Briand , miehitettyään Düsseldorfin Reinin oikealla rannalla maaliskuussa 1921 , ajatteli loppuvuodesta neuvotteluratkaisua korjausongelmaan, mikä johti sen kaatumiseen. Hänen seuraajansa Poincaré päätti sen sijaan saada korvauksen ja miehitti Saksan Ruhrin teollisuusalueen "pantiksi" tammikuussa 1923 .. Toiminta herätti huomattavaa hämmennystä Saksan mahdollisesta aggressiivisesta reaktiosta. Joten kun Poincaré antoi entisten liittolaisten vakuuttua saksalaisen maksusuunnitelman ( Dawes Plan ) toteutettavuudesta, helpotus oli yleinen. ^[48]

"Vaemmiston kartellin" epäonnistuminen

Sisäpolitiikassa, jota suosi uusi vaalijärjestelmä, niin sanottu "vasemmiston kartelli" saavutti toukokuussa 1924 kuvitteellisen voiton sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Tästä alkoi uusi poliittisen epävakauden kausi, jolloin Gaston Doumergue valittiin tasavallan presidentiksi (vasemmistoehdokkaan Paul Painlevén tilalle) ja Édouard Herriot nimitettiin pääministeriksi , joka muodosti hallituksen, joka muodostui republikaaneista , radikaaleista ja tuesta . sosialistien toimesta . Toimeenpaneva viranomainen aloitti välittömästi antiklerikaalisen politiikan ( Ranskan suurlähetystön lakkauttaminen Vatikaanissa, vuoden 1901 lain soveltaminen uskonnollisia seurakuntia vastaan ​​jne.), jota vastustivat laajalti voimakkaisiin yhdistyksiin kokoontuneet katolilaiset. Hallitus kuitenkin päätyi Ranskan keskuspankin paljastuksiin (10. huhtikuuta 1925) valtiovarainministeriölle myönnetyistä ennakkomaksuista, jotka ylittivät selvästi lain sallitun rajan.
Herriotin seuraaja Painlevé vähensi papistonvastaisia ​​aikomuksia omaksumalla keskustastisemman linjan, joka ei välttänyt uusia hallituskriisejä taloudellisten ongelmien vuoksi. Lopulta vallankumouksellisiin pyrkimyksiin edelleen liittyvän sosialistien politiikan edessä "vasemmiston kartellin" kokemus päättyi kesällä 1926, jolloin se avautui keskustaliitolle. ^[49]

"Kansallinen yhtenäisyys" ja keskustaoikeistolaiset hallitukset

Poliittinen propaganda Pariisissa vuoden 1928 vaaleja varten

Tasavallan entinen presidentti Raymond Poincaré hyväksyi heinäkuussa 1926 pääministerin mandaatin kolmannen kerran. Hänen hallitukseensa, nimeltään "kansallinen yhtenäisyys", kuului republikaaneja , radikaaleja, maltillisia ja jopa oikeistolaisia. Se äänesti erittäin vahvalla enemmistöllä, ja se kohtasi sosialistien ja kommunistien vastustusta .

Tärkein ongelma, jonka johto joutui kohtaamaan ja ratkaisemaan, oli frangin arvon määrittely, jonka virallisessa hinnassa ei otettu huomioon sen heikkenemistä sotaa edeltävään aikaan verrattuna. Niitä vastaan, jotka olivat aikoneet revalvoida edelleen valuutan , Poincaré, ottaen huomioon siitä seuranneen kansallisten tuotteiden hinnannousun, oli julkaissut 25. kesäkuuta 1928 annetun rahalain . Vuoteen 1929 asti jatkunut operaatio devalvoi frangin 80 % ja, vaikkakin rajoituksin, palautti sen vaihdettavuuden kullaksi . ^[50]

Vuoden 1928 vaalien (keskusoikeistoenemmistö, 37 riippumatonta) ja Poincarén hieman antiklerikaalisessa politiikassa itseään tuntemattomien radikaalien hylkäämisen vuoksi heikentynyt hallitus erosi kesällä 1929. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saada "kansallinen yhtenäisyys" selviytymään, vuoden 1931 vaalikauden loppuun asti hallituksia hallitsevat keskustaoikeisto André Tardieun ja Pierre Lavalin kanssa . Nämä johtajat mahdollistavat aiempien hallitusten jälkeen opetuksen vastikkeettomuuden, joka tuotiin toisen asteen kouluihin, sosiaaliturvan lopullisen käyttöönoton vuonna 1930 .(Poincarén hankkeen perusteella) ja eräitä taloudellisia aloitteita (1931) maatalouden hyväksi . ^[51]

Taloudellinen ja sosiaalinen kriisi (1932-1935)

Suuri masennus .

Albert Lebrun , keskellä, oli valtionpäämies vuosina 1932-1940 ja oli kolmannen tasavallan viimeinen presidentti.

Luultavasti ranskalaisten yritysten heikko kansainvälinen leviäminen selitti kolmannen tasavallan myöhäisen liittymisen vakavaan talouskriisiin, joka kehittyi " mustan tiistain " jälkeen 29. lokakuuta 1929 ( New Yorkin pörssin romahtamisen päivämäärä ). Lama tuntui itse asiassa Ranskassa vuoden 1932 alusta, ja sen aiheuttama budjettialijäämä vaikutti poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän kehitykseen. ^[52]

Samana vuonna 1932 vaalit päättivät vasemmiston selvän voiton, ja keskustaoikeiston tasavallan presidentti Albert Lebrun antoi Herriotille tehtäväksi muodostaa uusi hallitus, joka joutui välittömästi kohtaamaan sosialistien vihamielisyyden . Tammikuuhun 1934 asti kaikki yritykset luoda vakaa hallitus epäonnistuivat, samalla kun muodostettiin erilaisia ​​joukkojärjestöjä haastamaan paitsi maan hallintotapaa myös itse järjestelmää. ^[53]

Stavisky-skandaali ja mellakat 6. helmikuuta 1934

Protestien kipinä syttyi niin sanotusta "Stavisky-skandaalista", joka on nimetty Bayonnen Crédit-kunnan perustajan Serge Alexandre Staviskin (1886-1934) mukaan. Hän, Ponzi -järjestelmään perustuvien korollisten joukkovelkakirjalainojen merkitsemiseen liittyvän huijauksen edunsaaja, pussi laittomasti suuren summan ja tappoi itsensä 8. tammikuuta 1934 muutama minuutti ennen pidätystä. Lehdistö ilmaisi voimakkaita epäilyksiä itsemurhasta ja paljasti selittämättömän oikeudenmukaisuuden, joka ei ollut koskaan seurannut Staviskia vastaan ​​tehtyjä valituksia. Lisäksi huomautettiin, että Staviskin rankaisematta jättänyt tuomari oli Camille Chautempsin , pääministeri ja radikaali, lanko.^[54]

Yhteiskunnassa ja poliittisissa piireissä oikeisto huusi skandaalissa ja 28. tammikuuta 1934 Chautemps erosi. Presidentti Lebrun korvasi hänet viipymättä Édouard Daladierilla , joka oli siirtänyt Pariisin komissaarin, jonka myötätunto oikeistojärjestöjä kohtaan tunnettiin, mikä huolestuneena kutsui suuren mielenosoituksen 6. helmikuuta Pariisiin. Mielenosoituksesta tuli kuitenkin marssi, jonka kärjessä olivat Action françaisen elementit, jotka oli vaarallisesti suunnattu hallituksen istuimelle. Sinä päivänä poliisia vastaan, joka oli osittain lähetetty puolustamaan edustajainhuonetta , hyökättiin ja ammuttiin mielenosoittajia. Yhteenotoissa kuoli 15 ja haavoittui 1 435. ^[55]Samana helmikuun 6. päivänä kamari antoi edelleen luottamusta Daladierin hallitukselle, joka seuraavana päivänä, kenties peläten uusia yhteenottoja, vuorostaan ​​erosi. ^[56]

Kapinan seuraukset uuden hallituksen epävakauden jälkeen olivat vasemmiston politiikan muutos. Ranskan kommunistinen puolue päätti johtajansa Maurice Thorezin persoonassa luopua frontaopposition politiikasta ja muodostaa antifasistinen liiton sosialistien ja radikaalien kanssa (naapurimaassa Italiassa ja Saksassa valta oli fasistien ja natsien käsissä). ) . 14. heinäkuuta 1935 valtava puolen miljoonan ihmisen kulkue (johon osallistuivat myös Daladier ja Thorez), joka edusti kaikkia vasemmiston sieluja.Pariisissa avattiin uusi vaihe, joka johtaisi " kansanrintaman " perustamiseen. ^[57]

Yhdistyneen vasemmiston voitto (1936-1937)

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Popular Front (Ranska) .

Edustajainhuoneen kokoonpano vuoden 1936 vaalien jälkeen

Kansanrintaman suurta voittoa edustajainhuoneen vaaleissa toukokuussa 1936 edelsi lakkoaalto , jonka oikeistolehdistö tulkitsi maan sovetisoitumisen muodoksi . ^[58]

Tasavallan presidentti Lebrun kutsui 6. kesäkuuta 1936 sosialisti Léon Blumin muodostamaan uuden hallituksen, joka koostui sosialisteista (rahoitus, talous, maatalous, sisäasiat) ja radikaaleista (sota, ilmavoimat, ulkoasiat). Johtaja kohtasi välittömästi välimiehen roolissa tapahtuvan lakon hätätilan (ensimmäistä kertaa tasavallan historiassa), mikä mahdollisti yritysten ja ammattiliittojen välisen sopimuksen . ^[59]

Enemmistön tekemät uudistukset alkoivat lailla, joka sääti 15 päivää palkallista vuosilomaa (11. kesäkuuta 1936) ja lailla, joka rajoittaa työajan 40 työaikaan viikossa (12. kesäkuuta). He jatkoivat Ranskan keskuspankissa, jonka osakkeenomistajien neuvosto korvattiin valtion nimittämien henkilöiden neuvostolla (24. heinäkuuta); vehnän hinnan määrittelyelimen perustaminen ; ja sotateollisuuden kansallistamisen myötä . ^[60]

Syyskuusta alkaen taloushallinnossa ilmeni kuitenkin lukuisia vaikeuksia, joihin lisättiin poliittisen kamppailun kiihtyminen ja oikeiston erittäin väkivaltainen lehdistökampanja. Elokuussa 1936 sisäministeri Roger Salengroa (1890-1936) syytettiin suuresta sodasta luopumisesta, ja vaikka hänet vapautettiinkin, hän tappoi itsensä 17. marraskuuta. ^[61]

Kahdessa tärkeässä ongelmassa liittouma heikkeni kohtalokkaasti: Espanjan sisällissodan edessä toteutettava käyttäytyminen ja järjestyksen ylläpitäminen. Ensimmäisessä ongelmassa, jotta se ei vahingoittaisi suhteita Isoon-Britanniaan, joka oli päättänyt olla puuttumatta asiaan, Ranskan hallitus päätti myös 2. elokuuta 1936 toteuttaa puuttumattomuuspolitiikkaa, joka herätti kommunistien vihan, jotka halusivat puuttua asiaan. Auta avoimesti rintamaa Suosittu espanja . Toisessa ongelmassa radikaalien, joiden vaalipohjan muodosti keskiluokka, oli vaikea jatkaa poliittista polkua kommunistien kanssa. Keväällä 1937 radikaali Daladierhän kannatti järjestyksen palauttamista ja tuotannon uudelleen käynnistämistä, joka alkoi saman vuoden kesäkuussa, kun Blum-hallitus kaatui. ^[62]

Kriisi ja toinen maailmansota (1938-1940)

Kansainvälinen kriisi

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Münchenin konferenssi .

Daladier , vasen, Hitlerin kanssa 29. syyskuuta 1938 Münchenissä

Daladier lähti Münchenistä 30. syyskuuta 1938

Poliittisen umpikujan ja toisen Blum -hallituksen hetkellisen kokemuksen jälkeen Daladier onnistui muodostamaan toimeenpanovallan 10. huhtikuuta 1938, jota hallitsivat radikaalit, mutta joka ulottui sekä itsenäisiin sosialisteihin että keskustaoikeistoon. Daladier osallistui vahvalla enemmistöllä syyskuun lopussa Münchenissä kansainväliseen konferenssiin, joka päätti vakavan poliittisen kriisin Saksan ja Tšekkoslovakian välillä . Toisin kuin brittiläinen kollegansa Chamberlain , Daladier piti konferenssin menestystä pelkkänä sodan "lykkäämisenä". Sitä vastoin sekä lehdistö että parlamentti ottivat Münchenin tulokset erittäin tyytyväisinä vastaan, ja se ratifioi sopimuksen 4. lokakuuta.1938 äänin 535 vastaan ​​75 (joista 73 kommunisteja). Seuraavan vuoden maaliskuun 15. päivänä Hitler miehittää Tšekkoslovakian sopimusten vastaisesti. ^[63]

Sillä välin Daladier kotimaisella rintamalla oli pyrkinyt liberaaliin ennalleen hyödyntäen eroaan kommunistien kanssa . 13. marraskuuta 1938 40 tunnin lakia muutettiin sallimaan 48 tunnin työviikko. Kuitenkin ulkopolitiikka piti Ranskan kiinnostuksen hengissä. Saksan Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen 18. maaliskuuta 1939 Ranska ja Iso-Britannia asettuivat puolelle Puolan , Romanian ja Kreikan puolustamiseksi , kun taas Daladier sai parlamentilta luvan ryhtyä kaikkiin maan puolustamiseen tarvittaviin toimenpiteisiin asetuksella. laki. ^[64]

Sodan alku

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Fake War .

Aloitettuaan monimutkaiset neuvottelut liitosta Neuvostoliiton kanssa , viimeksi mainittu piti 23. elokuuta 1939 parempana sopimusta Saksan kanssa Puolan jakamisesta . 1. syyskuuta Saksan hyökkäys Puolaan alkoi , kaksi päivää myöhemmin Ranska astui sotaan Saksan kanssa.

Daladier aloitti 13. syyskuuta myös ulkoministerin viran, vaikka hallituksen poliittinen kokoonpano ei muuttunut sosialistien kieltäytymisen vuoksi . Ensimmäisen maailmansodan aikana muodostettu "pyhä liitto" ei toteutunut, eikä Daladier kyennyt antamaan tarkkaa suuntaa hallitusrakenteelle; Ranskan sotilasdoktriini, joka oli pääasiassa puolustava, rohkaisi tässä. ^[65]

Tämän odotusvaiheen aikana, jota kutsutaan " omituiseksi sodaksi " tai "teessodaksi", poliittista elämää hallitsi hyökkäys kommunistista puoluetta vastaan, joka hajotettiin 26. syyskuuta 1939, jotta kommunistisen puolueen myötätuntoiset tahot eivät toimisi. Venäjän sopimus.Saksa .
Samaan aikaan jotkut poliittiset henkilöt ilmoittivat kannattavansa kompromissirauhaa tai, kuten Pierre Laval , lähentymistä Italian kanssa (Saksan liittolainen, mutta ei vielä sodassa). Sitä vastoin parlamentin enemmistö halusi aktiivisempaa sotaa ja Daladier erosi, ja hänen tilalleen tuli keskustaoikeistolainen edustaja Paul Reynaud . Tämä 28. maaliskuuta1940 , hän allekirjoitti sopimuksen Ison-Britannian kanssa, joka sulki pois kaikki oletukset erillisestä rauhasta Saksan kanssa ja sitoutui Narvikin retkikuntaan Norjassa , joka osoittautuu tappioksi juuri sinä päivänä, kun Ranskan armeija romahti kotona. . ^[66]

Natsien hyökkäys

Sama aihe yksityiskohtaisesti: France Campaign ja Fall Gelb .

Englantilais-ranskalaisen armeijan (sininen) ja saksalaisen (punaiset katkoviivat) liikkeet Ranskan kampanjan aikana

Aamunkoitteessa 10. toukokuuta 1940 saksalaiset tekivät aloitteen ja hyökkäsivät Belgiaan ja Alankomaihin kiertämällä Ranskan rajalla olevaa puolustuslinjaa , joka oli samanlainen kuin vuonna 1914 . Ranska toi armeijan Belgiaan, jossa se 14. toukokuuta tuskin pystyi hillitsemään Saksan etenemistä estääkseen hyökkäyksen alueelleen. Se oli ansa. Toteuttaessaan ns. Manstein-suunnitelmaa , joka tunnetaan myös nimellä Sichelschnitt -suunnitelma ("Sirppiisku"), saksalaiset panssarijoukot tunkeutuivat etelämmäksi ranskalaisten ylipääsemättömänä pitämiin Ardennien metsään , ja 15.he murtautuivat läpi Maas - linjalla . Ardennien saksalaiset saavuttivat 20. toukokuuta Englannin kanaalin idästä länteen tapahtuvassa puolikuumaisessa liikkeessä ja jakoivat vihollisen armeijan kahtia. 28. päivänä englantilais-ranskalaisten armeijoiden piiritys Belgiassa oli valmis.

Armeijan ylipäällikkö Maxime Weygand onnistui muodostamaan Ranskassa jäljellä olevien joukkojen kanssa puolustuslinjan, joka murtautui Sommen läpi 5. kesäkuuta ja itään, Aisnessa 9. päivänä. Viisi päivää myöhemmin kokonaan hajotettiin Ranskan armeijasta jäljellä olevat, saksalaiset valloittivat Pariisin. sillä välin kesäkuun 10. päivänä myös Italia oli julistanut sodan Ranskalle.

Kolmannen tasavallan loppu

Sama aihe yksityiskohtaisesti: Compiègnen toinen aselepo .

Hitler Pariisissa. Ranskan tappiolla vuonna 1940 kolmannen tasavallan historia päättyi.

Ranskan poliittiset voimat, jotka eivät olleet päättäneet, miten katastrofin kanssa tulisi toimia, valitsivat aselepopyynnön. Reynaud erosi ja presidentti Lebrun korvasi hänet 16. kesäkuuta 1940 marsalkka Pétainilla : antautuminen allekirjoitettiin 22. päivänä . Kenraali Charles de Gaulle ei ollut onnistunut puolustamaan vetäytymistä Pohjois-Afrikassa, vaikka Britannian pääministeri Churchill tuki sitä . Pétain ja Weygand löivät hänet, jotka väittivät, että he eivät voineet hylätä ranskalaisia ​​vihollisen haltuun ilman poliittista takuuta; mikä heidän mukaansa olisi voinut johtaa kaaokseen ja jopa maan " sovetisoitumiseen ".^[67]

Vichyn hallitus

Saksan miehittämä Ranskan pohjois-atlanttialue ja Vichyn hallitsema eteläinen alue

Aselepo riisui aseista Ranskan , jonka täytyi demobilisoida armeija ja nähdä sen alue osittain saksalaisten joukkojen miehittämänä. Luopumissopimus jakoi Ranskan kahteen osaan: pohjoisen, nimeltään Zone occupée , Saksan armeijan miehittämä, ja eteläisen, nimeltään Zone libre , pysyi vastasyntyneen hallituksen hallinnassa yhdessä Afrikan siirtokuntien kanssa .

Välittömästi sen jälkeen tapahtui dramaattinen ero Iso-Britannian kanssa, joka pelkäsi Ranskan Välimeren laivaston liittymistä Saksan laivaston joukkoon 3. heinäkuuta 1940 , ja kuninkaallinen laivasto pommitti ranskalaisia ​​yksiköitä Mers-el-Kébiriin , Algeriaan ( operaatio Katapultti ). Toiminta aiheutti kolmen taistelulaivan ja muiden pienempien yksiköiden uppoamisen sekä 1300 ranskalaisen kuoleman.

Sillä välin Pétain oli nimittänyt Lavalin neuvoston varapuheenjohtajaksi . Viimeksi mainitun ehdotuksesta, kun hallitus siirrettiin Vichyn kylpyläkaupunkiin , 10. heinäkuuta yhtenäisissä kamareissa noin 700 kansanedustajaa 932:sta (monet olivat kadonneet tai julistettu kommunisteiksi) äänestivät perustuslakiuudistusluonnoksesta. joka myös siirtäisi valtionpäämiehen valtuudet Petainille. Parlamentin jäsenet äänestivät puolesta 569, 20 tyhjää ja 80 vastaan ​​(mukaan lukien Léon Blum ). Enemmän kuin pelkoa enemmistö kansanedustajista myöntyi aselevon mitätöimisen pelkoon ja syvään syyllisyyteen tehdyistä virheistä. Kolmas tasavalta oli tullut päätökseen, Vichyn hallitus syntyi. ^[68]

toimielimet

Tasavalta julistettiin 4. syyskuuta 1870 , mutta oli odotettava kansalliskokouksen äänestystä 30. tammikuuta 1875 tasavallan julistamisen puolesta ja sitä seuraavana 24. helmikuuta 1875 perustuslakia ja sen vuoksi uuden muodon virallistaminen, institutionaalinen suhteessa toiseen imperiumiin . Eduskunnassa tai kansalliskokouksessa oli kaksi jaostoa , jotka kokoontuivat yhdessä kerran vuodessa. ^[69]

Ylähuone , senaatti , koostui 300 vähintään 40-vuotiaasta jäsenestä . Senaattorit pysyivät virassa yhdeksän vuotta, ja departementtien ja siirtokuntien erityislautakunnat valitsivat heidät . Alahuoneeseen eli edustajainhuoneeseen kuului 584 jäsentä (1 varajäsen jokaista 70 000 asukasta kohti), jotka valittiin piirikuntien mukaan neljäksi vuodeksi välittömillä ja yleisillä vaaleilla . Ketään ei voitu valita kansanedustajaksijos hän ei olisi täyttänyt aktiivisen asepalveluksen velvollisuuksia. Kaikki vähintään 21-vuotiaat mieskansalaiset olivat äänestäjiä ja kaikki vähintään 25-vuotiaat mieskansalaiset voitiin valita kansanedustajaksi. Tasavallan presidentin valitsi yhteiskamariin kokoontunut kansalliskokous ehdottomalla enemmistöllä, ja presidentti pysyi virassa seitsemän vuotta. ^[69]

Merkintä

Bibliografia

• Dominique Barjot, Jeann-Pierre Chaline, André Encravé, Ranskan historia 1800-luvulla , Bologna, Il Mulino, 2003, ISBN  88-15-09396-6 . Alkuperäinen painos (ranskaksi): La France au XIX siècle 1814-1914 , Paris, 2001.
• Jean François Sirinelli, Robert Vandenbussche, Jean Vavasseur-Desperriers, Ranskan historia 20. vuosisadalla , Bologna, Il Mulino, 2003, ISBN  88-15-08849-0 . Alkuperäinen painos (ranskaksi): La France de 1914 à nos jours , Paris, 2000.
• Henri Wesseling, Afrikan jako 1880-1914 , Milano, Corbaccio, 2001, ISBN  88-7972-380-4 . Alkuperäinen painos (hollanniksi): Verdeel en heers. De deling van Africa, 1880-1914 , Amsterdam, 1991.
• Matteo Lamacchia , Caesar Jumalaa vastaan: valtion ja kirkon erottaminen Ranskassa kolmannen tasavallan radikaalien ministeriöiden aikaan. Osallistuminen tietoiseen kriittiseen revisionismiin , "Nova Historica", vuosi 16, numero 63, 2017, Casa Editrice Pagine, s. 85-134 , ISSN 1972-0467 ( WC  ACNP ) .

Vastaavia tuotteita

• Belle Époque
• Impressionismi
• Art nouveau
• Ensimmäinen Ranskan tasavalta
• Toinen Ranskan tasavalta
• Neljäs Ranskan tasavalta
• Viides Ranskan tasavalta

Muut projektit

• Wikimedia Commons sisältää kuvia tai muita tiedostoja Ranskan kolmannesta tasavallasta

Ulkoiset linkit

• ( FI ) Kolmas Ranskan tasavalta , Encyclopedia Britannica , Encyclopædia Britannica, Inc.
• ( EN ) Ranskan kolmatta tasavaltaa koskevia teoksia , Open Library , Internet Archive .
• ( CA ) Kolmas Ranskan tasavalta ( XML ), Gran Enciclopèdia Catalana verkossa , Enciclopèdia Catalana.

Portaali Ranska

Historia-portaali